tag:blogger.com,1999:blog-16327034202246542352024-02-19T13:41:11.477-08:00Päivittäistä elämääNuorallatanssia hulluuden partaalla. ja arkielämästä selviytymistä.GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.comBlogger321125tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-31514814952461773372015-07-07T05:09:00.000-07:002015-07-07T05:09:04.052-07:00Ei ole koiraa karvoihin katsominen..Niimpä.. Koira on aina koira rodusta,iästä tai koosta riippumatta. Joko niistä pitää tai sitten ei pidä. Eniten halveksuntaa saavat minulta ns "rotufanaatikot" joiden silmissä ihmisarvo määräytyy omistamani koiran mukaan. Ääripäät puhuvat seläntakana ja jotkut sanovat/tekevät selväksi suoraan ettei vääränrotuisen koiran omistajalle ole heillä asiaa eikä omistajan asiat kiinnosta heitä. Typerää.. Ja vaikka koira olisi jotain tiettyä rotua,niin sen alkuperä ja muut koirasta riippumattomat asiat vaikuttavat silti. Dobermannini Kiki oli hyvä esimerkki (väärä kasvattaja) ja nyt kun minulla on kaksi sekarotuista,ei kukaan silloisista treenikavereista ole enään yhteydessä eikä ketään kiinnosta katsoa meidän tekemisiä kun kerran pari olen treeneissä käynyt.. Mikä näitä ihmisiä vaivaa??? <div>
<br /></div>
<div>
Homppu on tullut vanhaksi.. Turkki harmaantuu,näkö on heikentynyt ja kuumat päivät se viettää omasta tahdostaan yksin sisällä. Huoli pojasta nostaa päätään ja mieleen juolahtaa väkisinkin "kauanko on aikaa vielä?" Vanhan koiran tarpeet täytyy ottaa huomioon. Kun näkö ja kunto huononee riittävästi on kulkureittien oltava esteettömät ja lenkit koiran omaan tahtiin. Olihan minulla eetu,joka jaksoi 2v aiemmin todetusta syövästä huolimatta 13vuoden ikään ja olisi elänyt ainakin vuoden jos kasvain etujalassa ei olisi kipeytynyt. Kikin loppu tuli myös kivun tähden. Kannoin koiraani portaissa 2viikkoa kunnes luovutin..</div>
<div>
<br /></div>
<div>
No entäs minä?</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Minä roikun sitkeästi elämänsyrjässä kiinni. On hyviä päiviä ja sitten niitä huonoja. Puita miehet tekivät talveksi ja autoin heitä muutamana päivänä. Iltaisin olin väsynyt,mutta tyytyväinen. Sain vihdoin todistaa kovin epäilevälle naapurillemme että kyllä minustakin on! Kovin vainoharhainen olen silti ja kuvittelen hurjan herkästi asioita joilla ei ole totuusperää.. Ärsyttävää. Huonoina päivinä makaan lamaantuneena ja ahdistuneena sohvalla pystymättä mihinkään. </div>
<div>
Välimuoto on nämä päivät kun pääni ei toimi. Puhe takeltelee kun ajatus ei kulje enkä ymmärrä kunnolla puhetta. Käsissä ei ole voimaa,tasapaino huononee ja tavarat putoilevat käsistä. Elokuussa aivokuviin,(löysin lääkärin joka uskoi!!!) josko se todellinen syy vihdoin löytyisi.. Olimme tänään Tuurin kyläkaupassa ja pysyttelin rakkaan lähellä jotta näkisin/tunnistaisin hänet ihmismassasta. Vitutus nousee heti kun ajattelenkin niitä ihmisiä jotka eivät usko/vähättelevät kuullessaan tästä.</div>
<div>
"En ole syyttä niin tyhmä kuin miltä vaikutan!!!!" </div>
<div>
Tänään jatkuu eilen aloittamani yläkerran uudelleen järjestely. Koirat tulevat makutuomareiksi :-)</div>
GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-37177245568509311122015-06-22T11:37:00.001-07:002015-06-22T11:37:21.172-07:00Toivoa sopii..Kumpa kaikki palaisi ennalleen,ja olisin jälleen se ihminen<br />
joka pystyi huolehtimaan itsestään ja muista.<br />
Jolla ei ollut huolen häivää ja jonka tulevaisuus näytti valoisalta.<br />
Mutta kun en ole. En enään koskaan.<br />
Kai se tikku katkaisi kamelin selän..<br />
<br />
Muut väittävät että olen ankara itselleni,tai että odotan liikoja<br />
mutta onko se liikaa odotettu,että suoriutuisin päivittäisistä asioista?<br />
Muistaisin jotain,enkä heräisi<br />
auton ratista tietämättä missä olen..<br />
<br />
Kumpa joku uskoisi minua ja ottaisi minut vakavasti<br />
Näkisi tuskan jota kannan.<br />
Sen epävarmuuden ja pelon,joka musertaa minut alleen..<br />
<br />
Lamaantuneena katson ikkunasta,kun muut tekevät jotain<br />
mutta minä,en pysty liittymään heidän seuraansa.<br />
Päässäni huutaa se toinen Minä<br />
"Et kuitenkaan osaa,älä edes yritä"<br />
eikä minulla ole kykyä taistella vastaan...GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-6293284327323742832015-06-09T11:33:00.000-07:002015-06-09T11:33:06.994-07:00Ei,en pysty siihen..Anteeksi etten ole kirjoittanu,enkä kirjoita nytkään kauheasti. Kuntoni on mennyt pohjalukemiin ja kaikki aika&energia menee päivästä toiseen selviytyessä. Näin se vain on ja nyt,kun olen tunnustanut tämän itselleni on seuraava askel hakea apua.. <div>
Ongelmat lisääntyvät,mitä pidempään odotan..</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Yritin tänään mennä lääkäriin ja kertoa ongelmistani,mutta kun huomasin ettei hän usko minua eikä välitä,menin sekaisin ja siihen loppui kaikki järkevä ajattelu/puhe. Olen alkanut pelkäämään ihmisiä ja ahdistuin kun kuulin että meidän naapurille on tulossa vieraita ja joutuisin kohtaamaan heidät. Enkä yhtenä päivänä päässyt hakemaan apteekista lääkkeitä koska siellä oli jono. Tunnen itseni rumaksi ja huonoksi ihmiseksi jatkuvasti enkä usko enään oikein kykeneväni mihinkään..</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Toisaalta kykeneväisyys asia on totta,koska epäilyni päässäni olevasta fyysisestä viasta ovat muuttuneet tiedoksi. Kunhan saan henkisesti itseni kokoon,aion tehdä mitä tahansa jotta minut otettaisiin vakavasti tämänkin asian kanssa ja tutkimukset voisivat alkaa.</div>
<div>
"Save me,before whole world fade away" </div>
<div>
<br /></div>
<div>
<br /></div>
GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-75408158028731853572015-04-27T02:09:00.000-07:002015-04-27T02:09:04.370-07:00Alone,again...Taas olisi maanantai. Viikonloppu rikkoi sisäisen kelloni joka herätti aina tasan kahdeksalta Ja olen nukkunut jopa puoli kymmeneen..<br />
Ja ah,mikä viikonloppu. Rakas tuli perjantaina iltasella ja tunne kun hän oli jälleen vierelläni kovin raskaankin viikon jälkeen-->Sanoinkuvailematon! Kovin on helppo hengittää ja mieliala kohoaa reippaasti. Meni siinä vuosia kun oli toisin,kun en ilahtunut miehen saapumisesta.. Olemme olleet yhdessä jo 9kk. Mihin tämä aika oikeen kului?<br />
Aamulenkillä on paljon kivempi käydä kahdestaan. Ei pelota. Mikään maailman uhka ei voi satuttaa minua,kun minulla on joku. Koirat kulkevat rauhassa jolkottaen eivätkä katsele niin tarkkaavaisina ympärilleen kuin yleensä. "Äidillä on kaikki hyvin,voin keskittyä nuuskimiseen" Sydän pirulainen vain luistaa tehtävästään! Vajaalyöntisyyttä lauantai aamuna lenkillä ja iltapäivällä ennenkö piti lähteä tuuraamaan kaveria navetalle.. Joo,olin töissä! Wau. Käden rasitusvamma on melkein poissa,mutta silti sen huomaa. Eihän tuo koskaan enään kokonaan paranekaan,mutta kykenen lypsämään ja talikoimaan rehua. Se riittää.<br />
Olen myös nyt toista viikkoa haravoinut pihaa. Hitto,on siinäkin homma.. Puolet tehty onneksi Ja lopuilla ei ole niin kiirettä. Tulee itsekin vain paremmalle mielelle kun on piha siisti ja kaikki kuollut ruoho,oksat,koiranpaskat poissa. Ja mikä tärkeintä! Minulla_on_tekemistä..<br />
Keli on ihana,linnut laulaa ja aurinko paistaa. Sydän vain kiusaa,joten suunniteltu pitkä aamulenkki jäi kilometrin kävelyyn. Blaah..<br />
Neljä päivää ja sitten lähtö kohti hirvensalmea,Rakkaan mökille. Hänen veljensä tulee tyttöystävänsä kanssa myös.. Ukot tekee hommia ja akat jaarittelee ;-) Toista koiraa ei voi päästää irti,mutta on juoksunarussa kuitenkin. Sauna,järvi ja olut..Ahhh!<br />
<br />
Nyt tuntuu siltä että tämä viikko menee putkeen. Rahaa ei varsinaisesti ole,mutta eihän minun nyt välttämättä mihinkään tarvitse mennä. Pihalla oleskelua ja iltaisin pleikkarin hakkaamista. Sain pelin,jota olen viimeksi pelannut serkkuni kanssa 97 (7v) Segalla.. Serkku nauroi katketakseen kun kerroin!!!GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-5332414467517465492015-04-14T02:43:00.001-07:002015-04-14T02:43:15.247-07:00Se tavallinen päivä...Ajattelin kirjoittaa tälläkertaa aivan tavallisesta päivästä. Ilman dttä on sattunut jotain tai tuntuu joltain. Tai tuntuuhan minusta.. Koira on sairas,olen käynyt eläinlääkärissä ja todennäköisesti ovat munuaiset syy oireiluun. Juo ja pissaa runsaasti sekä normaalista aktiivisuudesta puuttuu se "huippu" Vanhuus alkaa näkyä tälläkin tapauksella jo turkissa ja liikkeissä. En ajattele pidemmälle,yritän saada rahan verikokeisiin jotta voin olla varma mikä on tulevaisuus..<br />
<br />
Aamulla kun heräsin,oli satanut lunta.. Hieroin silmiäni ymmälläni valkeasta maisemasta.. Mihin se aurinko ja linnunlaulu katosivat? Räntäsateesta huolimatta lähdin kunnon lenkille. Pelko hiipi luokseni jo ensimmäisen kilometrin jälkeen,kuten tavallista. Hikoan,hengitys vaikeutuu ja haluan vain takaisin kotiin. Otin itseäni niskasta kiinni ja sanoin ääneen"Jumalauta!" Lauloin jotain satunnaisia pätkiä ja kävelin eteenpäin. Kuitenkin pelotti ja jokainen kerta kun koirat pysähtyivät tuijottamaan hiljaa metsään,nousi ihoni kananlihalle ja lihakset jännittyivät.. Blaah,miksi minä taas pelkään? Mitä pelko yrittää kertoa? Tuntuu niin huonolta kun joskus en vain pääse tarpeeksi lenkittämään koiria ja toinen ei osaa leikkiä aikansa kuluksi.. Kaikkea muuta minusta voi sanoa,mutta huono eläintenpitäjä minä En ole.<br />
<br />
Kirjoittamisen välissä teen kaikkea tavallista,leikitän kissaa,käyn höpöttämässä hiirille.. Radio soi ja keskustelukuvakkeet sanovat Ping!! Tehtävälistassa on asioita. Talvivaatteet siirrän tänään pois kaapista ja järjestelen. Lumikin suli jo kun maa on lämmin. Kevät voittaa! Kissan hiekkalaatikon siivous,tiskikoneen tyhjennys ja täyttö,pyykit.. Odotan siskoni soittoa josko hän suostuisi maksamaan verikokeen äidin kanssa puoliksi.. Muutama kk sitten isäni otti minulle hätälainaa pankista muutaman tonnin jolla on maksellut laskujani.. Nyt rahat ovat käytetty ja olen yhä pulassa. Tarvitsee mennä siskon avuksi navettaan ja heille tekemään kotihommia jotta saisin lisää liikkumavaraa. Laskujen jälkeen kun jää 100 euroa kuukauden syömisiin... Onneksi saan koirien kuivaruoat ilmaiseksi ja heinää/purua hiirille. Pankille maksan 100€/kk vielä 2vuotta. Olen harkinnut työelämäänkin palaamista,jos menisi "vääntämään jotain paskaa" eli lähinnä siivoamaan muutamaksi kuukaudeksi.. Täytyy kysyä siskolta kuinka paljon hän pystyy minulle maksamaan jos auttaisin heitä.. Pimeä raha = hyvä raha.<br />
Otin ystävääni yhteyttä ja kaikki on taas ennallaan... Bling,bling viestiä pukkaa :-)GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-84104758897167750182015-04-11T05:00:00.001-07:002015-04-11T05:00:09.315-07:00Kaikella on hintansa.. Kestä tai ole hiljaa!!!Niin,tämän olen taas saanut huomata. Keskiviikon tapahtumat vaikuttavat elämääni yhä ja tulevat vaikuttamaan varmasti hyvin pitkään.. Olin yksinäinen,mutta minulla oli aina ihminen jonka kanssa jutella messengerissä. Ihminen joka tunsi minut täysin ja jolle voin heittää inside-läppää. Ihminen,jonka kanssa puhuin samaa kieltä. Tuntuu niin väärältä vieläkin,etten ole häneen ottanut yhteyttä. En olekaan pitkään aikaan tuntenut itseäni näin petetyksi.. Toisaalta tiedän miksi hän näin teki mutta en silti ymmärrä. Tunne on sama kun eräs toinen ihminen kesällä loukkasi minua kertomalla tilanteestani puhumisen jälkeen "en usko sinua". Sana joka kuvaa tätä parhaiten on "Pöyristyä" olin pöyristynyt..<br />
Olen joutunut pohtimaan elämääni asian ympärillä. Yksinäisyyteni ja ahdistukseni vain paheni,mutta onko tämä sen arvoista? Ja kun muutenkin tunne-elämäni on yhtä sekasotkua,en voi tietää mikä tunne liittyy mihinkäkin asiaan?Rasittavaa...<br />
<br />
Toinen asia joka aiheuttaa jatkuvaa turhautumista ja jopa surua on jatkuvasti huononeva muisti. Kiinnostaisi tietää,miksi pääni lahoaa? Onko minussa joku "oikea vika" ? Tilanne, kun olen tehnyt jonkun asian tai käynyt jossain paikassa useaan otteeseen enkä muista,vaan kerron asiasta kuin ensimmäistä kertaa on tullut osaksi jokaista viikkoani. Tavarat kulkeutuvat paikkoihin joihin en niitä muista laittaneeni. Jatkuvaa pätkimistä normaaleissa päivittäisissä asioissa ja yms.. Lista on loputon. Unohteluni aiheuttaa riitaa jopa rakkaimman kanssa joka taas luo uusia ongelmia.<br />
Haluan selvyyden asiasta,mutten tiedä mistä aloittaa....<br />
<br />
Rakas tuli eilen. Odottaminen on pahinta mitä tiedän.. Kokoajan katselee tahtomattaankin kelloa ja keksii tyhjänpäiväistä puuhaa jotta aika kuluisi nopeammin. On ihanaa kun hän on täällä seuranani ja mukana esim lenkillä. Käsikädessä kävelemme ja hän taluttaa koiraa,joka vetää aina kuin hullu. En jaksa kovin pitkää lenkkiä tehdä normaalisti kun kädet ovat niin kipeät.. (Huom,tapausta ei voi enään kouluttaa. Yritetty on..) Syömme yhdessä,mikä on minulle jostain syystä kovin tärkeää ja iltaisin höpötellään yleensä oluen kera kaikesta.. Juttukaveri jota olen vailla <3 Koirat ovat ainoat toivonkipinäni kun alan ahdistua yksinäisyydestä. Ei ole sellaista hetkeä kun nuo eivät kanssani lähtisi vaikka pihalle leikkimään.. Nytkin kun pimeä tulee vasta puoli yhdeksän maissa,voin vielä kahdeksalta lähteä ulos. Jeah! Kesä! Nartullani on vaan juoksut juuri nyt niin täytyy naapureiden uroksen kanssa vkloppuisin sumplia/vuorotella ulkoilua :-/<br />
<br />
Ehkä elämä johdattaa luokseni taas uuden ystävän. Näin kävi viimeksikin. Tiedän ettei se tapahdu heti,ja odotan...Josko???<br />
<br />
Ps: 2 vuotias "Pavli" kissamme odottaa pentuja. Syntyvät kuukauden kuluttua suunnilleen!!!GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-77873239366717475082015-04-08T08:16:00.001-07:002015-04-08T08:16:19.719-07:00Ystävyyden painoarvo..Olen erittäin hämilläni ja pettynyt. Olenko minä pudonnut kyydistä kun ystävyyden mittari on vääntynyt..? Mikä on enään reilua? Ja missä tilanteessa ei enään kannata yrittää....<br />
<br />
Koko viikon olemme puhuneet toistuvasti parhaimman ystäväni kanssa siitä,että hän tulee tänne,kun minulla on yksinäistä ja tylsää. Hänenkin elämänsä on siinä pisteessä,että pieni hermoloma metsän keskellä tekisi hyvää. Illalla oli tulossa ja kertoi kuinka ihanalta suunnitelmat kuulostavat joita tein.. Aamulla tuli viesti että hän epäröi lähteä,koska vainoharhat ovat voimakkaita (liittyvät muihin ihmisiin) ja sanoin että harkitsee,koska täällä ei todellakaan tapaa muita ihmisiä ellei käy erittäin hyvä/ tässä tapauksessa huono tuuri.. Olin sopinut myös illalla että vien yhden ylimääräisen joustinpatjan äidille kun valitteli että omansa on liian kova. Näin hirveän työn mahduttaessani patjaa autoon ja lähdin toiveikkaana ystäväni saapumisesta matkaan. Noin tuntia ennen perilletuloa,kysyin lähteekö hän? No,eipä ollut yllätys että ei. Hän siis jäi keskelle kaupunkia asuntoon istumaan ja odottamaan iltaa jotta olisi mahdollisimman vähän ihmisiä missään joita nähdä. Järjetöntä. Petyin,sillä jos tilanne olisi ollut toisinpäin,ei omilla ongelmillani (jotka olisivat helpottaneet perillä) mitään väliä jos tietäisin helpottavani parhaan ystäväni oloa ja yksinäisyyttä. Tämä on minun näkemykseni ystävyydestä. Noh,kiitos vaan,loukkaannuin kyllä tälläkertaa. Tekisi mieli kehoittaa miettimään kuinka paljon olen häntä auttanut näiden vaikeiden aikojen jyllätessä? Katkeruutta,tiedän sen..<br />
Kaiken kukkuraksi äitini ei halunnutkaan patjaa... Mitä??? Olisi nyt pitänyt edes turpansa kiinni asiasta ja valehdellut mieluummin kuin kertonut minun ajaneen 350km ja kuluttaneen koko päiväni siihen Turhaan!!!<br />
<br />
Mikään ei saa minua yhtä paljon raivon valtaan kuin avuttomuus,itsekeskeisyys ja ajattelemattomuus muita kohtaan.. Ja kun minun tunneparini on Vihan kanssa Suru. Pistää miettimään olenko tehnyt jotain väärin? vai ovatko ihmiset elämässäni näin itsekkäitä.. ?<br />
Nyt avaan viinipullon ja suljen sanaisen arkkuni. Talo on vain itkettävän hiljainen....GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-14166591068300398622015-02-28T09:48:00.000-08:002015-02-28T09:48:26.711-08:00Ja kuolemaa ei ole....<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiIO80gXdhhRII2SDiPX6BMBUUNG7jE3O7FwMIu4tL4V5LY19jqk5zQ2XtbKoOmnbba7xlDSMvi70vXowL_QJ3ZJKCW3MzBMyn8pzGLVS_Us6a-RbMBZAP4Kx_2rOzh-rfJC3wsl1-oEOo/s1600/WP_000224.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiIO80gXdhhRII2SDiPX6BMBUUNG7jE3O7FwMIu4tL4V5LY19jqk5zQ2XtbKoOmnbba7xlDSMvi70vXowL_QJ3ZJKCW3MzBMyn8pzGLVS_Us6a-RbMBZAP4Kx_2rOzh-rfJC3wsl1-oEOo/s1600/WP_000224.jpg" height="320" width="240" /></a></div>
<br />
<div>
<br /></div>
<div>
Jasu "savannin viimeinen seepra" menehtyi eilen. Kyllä,se kuoli. Löysin pojan 5min sen jälkeen kun kuulin että olisi mahdollisuus päästä kahden viikon päästä töihin navettaan. Iloisena kävelin häkin luo ja ihmettelin kun ei poika liiku. Kolistelut ja huutelut eivät auttaneet vaan totesin että poissa on.. </div>
<div>
Vein jätkän pakkaseen muovipussissa veljensä vierelle. "hyvää matkaa poika"</div>
<div>
Terraarion ja tavaroiden pesu kiehuvassa vedessä sujui kuten ihan mikä tahansa tiskaus. En tuntenut mitään.. Ensimmäinen tunne,suru,tuli kun Rakas tuli kotiin ja näytin hänelle tyhjää häkkiä. "Kovin autio on" </div>
<div>
Illalla kun olimme siirtäneet minni-hamsterin Jasun tilalle ja sisustaneet häkin uudellen,aloin viipaloida tuoreruokia. Laitoin tavanomaisesti ensin ruoat kolmeen kasaan: Kesyhiiret,Jasu ja hamsteri. Silloin vasta ymmärsin,että poika ei enään tule syömään... Suru,suunnaton suru. </div>
<div>
Siispä,kiitos Jasu 2,5 vuodesta ja hyvää matkaa sinne jonnekin. <3</div>
GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-41765377716047613452015-02-25T07:43:00.000-08:002015-02-25T07:43:17.545-08:00Luvattua,rikottua..Fiilistenpurkua,ajatustenkasausta..<br />
<div>
<br /></div>
<div>
"Minä olen yksin,kuin kuu taivaalla. Jokaiseen tähteen on kilometrien matka."</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Yksinoleminen on uutta taas,kun rakas oli täällä viikkoja. Vietimme aikaa yhdessä tehden asioita ja puhuen kaikesta. Tiedänhän minä että hän lähtee taas,mutta en voi järkytykselle mitään. Jokainen kerta kun ovi sulkeutuu,tekee mieli itkeä. </div>
<div>
"Älä mee vielä,älä mee,hetkeks aikaa jää"</div>
<div>
Ensimmäinen päivä menee vielä helposti,mutta sitten se taas alkaa. Suunnilleen vielä samaan aikaan.. Kellon kulku hidastuu,on hankala hengittää. Tekee mieli lähteä johonkin,tavata joku ihminen,mutta enhän minä tunne ketään.. Odotan luvattua puhelua,kannan puhelinta mukana. Ei,eivät he soita tänäänkään. Tunnen itseni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi. Ärsyttää kun ei ole rahaa liikkua ja ahdistus kasvaa. Vihaan itseäni kun annan itselleni tapahtua näin. Miksen minä edelleenkään hallitse itseäni..?<br />
Paljon ajatuksia ja tunteita. Niinhän se aina menee... On paljon kivempaa istua hiljaa kaksin kuin hiljaa yksin. En vaan voi asialle mitään..<br />
<br />
Ihmeitäkin joskus tapahtuu...<br />
Tapasin ihmisen. Hän osoittautui ensisilmäyksellä tavalliseksi Yh-äidiksi,mutta kun aloimme juttelemaan,olikin hän kovin mielenkiintoinen persoona. Noh,nythän minulla on yksi kaveri! Yeah!<br />
Muru tulee ylihuomenna.. Odotan. Hyvillä mielin ja toiveikkaana.. Tietenkin suhde vähän kärsii kun toinen on 12 päivää kuukaudesta kotona,mutta ehkäpä hän taas joskus jää... <3<br />
Olen kyllä hyvilläni tästäkin ajasta,vaikka edelleenkin joudun pettymään joidenkin ihmisten kohdalla. Karsiintuvat pois lähipiiristä,ellei meno muutu..</div>
GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-41030135425270154342015-02-16T08:41:00.000-08:002015-02-16T08:41:46.663-08:00Long time,no seen...Heipähei.. Olen kirjoittanut viimeksi 18.7 jolloin olin osastolla. Useasti,niin useasti olen yrittänyt ottaa ja jatkaa,mutta en vain kyennyt. Heinäkuussa viettämäni elämä tuntuu nyt yli puolivuotta myöhemmin niin kaukaiselta ja suurimman osan olen jo unohtanutkin. Huoh,miten yllättävää.<br />
Kirjoittaminen on siirtynyt täältä minun omiin kansioihin joihin muilla maailman ihmisistä ei ole lupaa katsoa. Nyt on kulunut liikaa aikaa ja on tapahtunut liikaa asioita jotta voisin edes kuvitella pystyväni kirjoittamaan edes osan. Se on vain mahdotonta.. Tunnen suurta surua,mutta toisaalta taas en jaksa enään välittää..<br />
<br />
Lyhykäisyydessään se mitä tässä on tapahtunut on ollut toisinaan raskas tie kuljettavaksi. Elämän siivoaminen johti suuriin muutoksiin. Ihmiset joita tunnen ja joiden kanssa haluan pitää yhteyttä ovat muuttuneet ja vähentyneet runsaasti. Jopa sietämättömän paljon. Ainoa asia jonka olen kyennyt ja tahtonutkin pitää on Rakas,joka on kulkenut kanssani yhä.. Meidän elämämme on muuttunut ja suhteemme lujittunut yllättävän nopealla aikataululla. Minä olen ollut ihmeissäni tästä kaikesta.<br />
Kuitenkin olen pysynyt lujana ja tehnyt asioita jotta tämä onnistuisi. En ole antanut periksi missään tilanteissa jotka vielä kesällä olisivat minun mieleni saaneet kaatumaan.<br />
Kaikkien sairauksieni yhteiset oireet ovat ajoittain voimistuneet ja välillä kadonneet näkymättömiin. Kestän niitä vaihtelevasti. "toinen versio minusta" on ottanut puheenvuoroja yhä enemmän ja ajoittain vaikuttanut kaikkeen ajatteluun/tekemiseen. Syyttää,haukkuu ja epäilee. Kovin on negatiivinen asenne..<br />
On kovin hankalaa elää kaksin,mutta yksin. Tekisin kai mitä vaan jos saisin rauhan.<br />
<br />
Voisin väittää tämän ajan olleen keskivertoa rankempi ajanjakso elämässäni. Ne päivät kun vietän olutta siemaillen rakkaani kanssa ovat kovin vaihtelevasti onnistuneita. Vaikkei minulla olekaan mitään tavoitteita,tunnen suurta häpeää jos oloni ei olekaan "hyväksyttävä"..<br />
Aloitin kirjoittamaan juttua. Englanniksi,mikä poikkeaa normaalista toiminnastani. Saan hyvää mieltä siitä että olen suhteellisen hyvä jossain ja pystyn keskittymään kun pääni täyttyy kääntämisestä. Sivuja on syntynyt vaihtelevalla tahdilla,mutta lopputulos tulee olemaan terapeuttinen. Tämä teksti on ollut hyödyksi kun terapiassa on ollut katkoja.<br />
Noin viikko sitten tein päätöksen ja lopetin samalla sekä mahdottomalta tuntuvan opiskelun että terapian. Päällimmäinen syy on yllättäen raha,jota ei ole koskaan. Sosiaalitoimiston väki pakottaa minut työttömäksi,jotta saan toimeentulotukea. Sekään ei riitä kuin pari viikkoa jos sitäkään. Isäni on enkeli,hän on auttanut minua. En vain opi milloinkaan sietämään kokoajan kerjuulla ja toisten elättinä olemista.<br />
Mikä meni vikaan? Miksei tämä onnistunut?<br />
Oma asuntoni on irtisanottu ja olenkin sitä yrittänyt tyhjentää. Homma tuntuu mahdottomalta,muta se on pakollista. Aikaa on 12päivää. Muutto tuntui aluksi huonolta idealta,mutta olen ymmärtänyt sen olevan hyväksi minulle. Täällä "metsässä" on mahdollisuus tehdä melkeimpä mitä vain. Loppumattomat lenkkimaastot ja tilaa toteuttaa itseään. Olenkin korjaillut/entisöinyt yhtä armeijan vanhaa aselaatikkoa.<br />
Eläimet ovat yhä seuranani ja voimanlähteenäni. Saku-seeprahiiri tosin lähti kuukausi sitten,mutta hain perjantaina uuden ystävän. Minni-talvikko saapui täydentämään karvaisten kavereiden lukumäärän takaisin kymmeneen. Ikää hänellä on vasta 2kk joten pitkä taival edessäpäin. Toinen seepra,jasu,on kovin kovin raihnainen ja tuskimpa enään kovin pitkään tuossa asustelee.<br />
<br />
Muuten olen ihan ok. Ainakin niin kauan kun kukaan ei painosta liikaa. Itkupotkuraivareita on nähty. Lähimuisti on jostain syystä merkittävästi huonontunut ja aivan tavallisetkin asiat katoavat jäljettömiin kovin tiheään tahtiin.. Johtuu dissosiaatiosta tai ei. Asian selvittäminen on pyörinyt mielessä...<br />
<br />
Yritän jatkaa kirjoittamista ja olen pahoillani tästä katoamisesta..GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-5655375924722203752014-07-18T23:35:00.001-07:002014-07-18T23:35:16.007-07:00Mielisairaalapäiväkirjat 2..Mielisairaalapäivä 4. <br />
Täällä yhä. Heräsin viittä vaille yhdeksän kun keskusradiosta tuli tuttu viesti "bling blong,aamupala on tarjolla" Raahauduin syömään,mutta niin raahautui mukanani myös ahdistus. Tumma möhkäle on rintakehäni päällä enkä saa sitä pois. Hoitajat ovat lukittautuneet kansliaan ja katsovat pahalla silmällä heti kun menen koputtamaan. Ahdistaa eniten sen hetken lähestyminen kun vanhempani astuvat ovesta sisään... En halua heitä tänne. En todellakaan. Kuitenkaan en voi tai pysty soittamaan ja estämään. Voimani ovat kuluneet pois...GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-31549144693357133882014-07-18T07:02:00.001-07:002014-07-18T07:03:04.032-07:00Mielisairaala päiväkirjat..Niin,täällä olen. Minut vietiin ambulanssilla Mäntän sairaalaan jossa nuori kandi ei oikein tiennyt mitä tehdä. Pyöritteli vain silmiä ja sanoi että huomenna pääsen pois. Siskoni kihlattu jäi kanssani yöksi ja ajoi minut tänne.. Osasto vaikutti tokkuraisesta minusta kovin suurelta ja sekaiselta,mutta pian oloni selkiytyi. Huonekaverini oli lomilla,mutta palasi vielä samana iltapäivänä.. Mukava ihminen. Iltapala seitsemältä ja lääkkeet kahdeksalta. Varttia myöhemmin olinkin jo sängyssä. Tosin näin sitten elämäni ensimmäiset harhat. Äiti ja isä seisoivat sänkyni vierellä ja minua pelotti. Lisää lääkettä ja takaisin uneen. <br />
Tylsäähän täällä on ja tunnen olevani porukan selväjärkisin. Kaikilla muilla sairaus näkyy ulospäin. Toki minä järjestin täällä jo yhden shown jonka vuoksi tuli vartija ja päivystävä lääkäri paikalle. Vittukun meni hermot! Toisaalta olisin halukas lähtemään kotiin,mutta en tiedä pärjäänkö minä siellä? Entä jos sama toistuu? Kuka minua silloin auttaa.. <br />
Huomenna tulevat vanhemmat ja sunnuntaina Hän. Maanantaina suunniteltu kotiutumispäivä. Sitten tarvitsee taas olla fiksu ja filmaattinen aikuinen. Ikävöin jo eläimiäni ja ajatuskin saa minut itkemään. Onneksi tiedän että niistä huolehditaan.. <br />
<br />
Rakkainta odotan kovimmin. Hän on toivo tulevasta. Häpeän yhä viikonlopun tapahtumia enkä voi sille mitään. Yhtä hoitajaa inhoan. Hän katselee minua halveksuen... <br />
<br />
Nyt täytyy mennä,päivälääkkeet tarjoillaan.GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-25565456777588475002014-07-15T03:13:00.000-07:002014-07-15T03:13:39.798-07:00Josko sitten taas..<span class="userContent" data-ft="{"tn":"K"}">Josko
sitä vaikka nyt tekis sit elämällään taas jotain.. Ainakin yrittää voi.
Johan tässä onkin jo riittävän pitkään pyöritelty peukaloita ja
ihmetelty hetkestä toiseen. Ai mistä moinen innostus? No siitä kun oon
kuunnellut riittävän pitkään ihmisten "maisu,hei c'moon" juttuja ja
surullisia katseita kun mikään mikä olis oikein ei tunnu menevän
jakeluun ja kiinnostavan.. Tylsää ja yksinäistä oleilu<span class="text_exposed_show">a
vaan ollut tässä jo muutaman viikon enkä oo saanu edes omia asioitani
hoidettua asiaan kuuluvalla tavalla. Jengi sit ravaa täällä ja jeesaa
mua minkä kerkiää eikä viimeaikoina ole pahemmin kiitosta kuulunut...
Jotenkin oon niin vitun kyllästynyt taas katseleen oman elämäni
paskakasan kerääntymistä jalkojen ympärille. ja tarvitsenkin nyt talikon
ja kottikärryt jolla vois alkaa repiin sitä pois ja viemään vaikka
honolulun kaatopaikalle.. Helppoa tää ei tule olemaan,mutta kuten
sanoin,löysin vielä syyn yrittää. Josko tämä rikkinäisen psyykkeen ja
sirpaleina olevan sydämen omistaja saisi vielä hetkeksi tai jopa
toiseksi iloa elämäänsä... - Näin kirjoitin facebookiin.. </span></span><br />
<span class="userContent" data-ft="{"tn":"K"}"><span class="text_exposed_show"><br /></span></span>
<span class="userContent" data-ft="{"tn":"K"}"><span class="text_exposed_show">Syy tähän ryhdistäytymisen yritykseen löytyy aivan kuten mainitsin siitä,että nyt vittu riittää! Jotainhan tässä on pakko nyt tapahtua ennenkö huomaan olevani jälleen siinä tilassa kuin olin 18-19 vuotiaana. Kun elämää sävyttää vain tarve saada viinaa ja huumeita mahdollisimman paljon. Vedin tuossa 4 päivää itseni sekaisin ja huomasin sen olevan tie hulluuteen. Vainoharhat,pelkotilat ja totaalinen eristäytymisen halu olivat "viittä vaille" viemässä minua mukanaan. Suunnittelin kokeilevani älyttömiä ja joskseenkin jopa sairaita asioita itselläni ja huomasin keskustelevani oman psyykkeeni kanssa aivan kuin tämä olisi toinen henkilö pääni sisällä.. Ja se mikä minut nyt viimein sitten sai heräämään oli se ettei asia minusta ollut mitenkään kummallinen tapahtumahetkellä.</span></span><br />
<span class="userContent" data-ft="{"tn":"K"}"><span class="text_exposed_show"> Ajatus "kaikki on ihan okei" siinä vaiheessa kun kaikki muut ovat sitä mieltä että hoitoon ja äkkiä voipi olla aika kohtalokas. </span></span><br />
<span class="userContent" data-ft="{"tn":"K"}"><span class="text_exposed_show">Siispä vedin vielä viimeiset paukut päähäni ja katsoin mitä seuraavaksi tapahtuu. Oloni ei (kummallista kyllä) muuttunut juurikaan,ainakaan parempaan suuntaan. Istuin siinä sohvalla ja kuuntelin täysillä musiikkia kuulokkeista. Välillä uppouduin siihen maailmaan minkälaiseksi psyykkeeni sen kuvasi ja välillä taas palasin todellisuuteen. Siinä palloillessani kyselin ihmisiltä varsin eriskummallisia kysymyksiä ja kerroin kuinka olen varma että poliisit ja yms härdelli saapuu tänne. </span></span><br />
<span class="userContent" data-ft="{"tn":"K"}"><span class="text_exposed_show">Kaikista hurjin juttu minkä muistan ja olen kirjoittanut jopa ylös on se että kaipasin rynnäkkökivääriäni. Kyllä,minulla on aseenkantolupa ja rynnäkkökivääri. Voi hyvät hyssykät jos isäni olisi täysin tietämättä seurauksista tuonut sen minulle syntymäpäivänäni.. Täällä minä istuisin täysin psykoottisena ja harhaluulojen riivaamana rynnäkkökivääri kädessä sohvalla.. Nyt ajatuskin saa minut kauhistumaan,mutta ei tuolloin. Kaipasin myös Mora-heittoveistäni ja muitakin pieniä linkkareita ja yms mitä minulle on tuossa vuosien varrella sattunut kerääntymään. Voi jumalauta kun siskoni olisi saapunut tänne maksamaan omia ja minunkin laskujani ja ensimmäisenä olisi nähnyt tämän. Seuraavaksi tulisivat poliisit 9mm kädessä kohti "laske se ase " ja härdelli olisi todellakin valmis.. En minä nyt kuitenkaan vankilaan tästä halua. Psykiatrinen osasto on enemmän mielessä. </span></span><br />
<span class="userContent" data-ft="{"tn":"K"}"><span class="text_exposed_show"><br /></span></span>
<span class="userContent" data-ft="{"tn":"K"}"><span class="text_exposed_show">Täydellinen kontrollin menetyksen pelko on päässäni erittäin voimakkaana. Ja nyt kun huomasin ettei se olekaan ollut niin kaukana tunne on kovin ahdistava. Pitääkö tässä nyt kävellä vaan suoraan päivystyksen ovesta sisään ja kertoa ensimmäiselle ihmiselle että "hei,musta tuntuu että joku tulee varastamaan mun huumeet ja mun tekee mieli ampua se ihminen" Ja jatkaa "niin ja olen muuten vetänyt niitä huumeita ihan vitusti neljä päivää jonka jälkeen vedin kahvia pannullisen päälle" </span></span><br />
<span class="userContent" data-ft="{"tn":"K"}"><span class="text_exposed_show">Tiedän erään joka on vetänyt kasvipohjaista lääkettä kymmeniä vuosia ja ollut juovuksissa päälle. Haluanko minä olla kuin hän? No en.. </span></span><br />
<span class="userContent" data-ft="{"tn":"K"}"><span class="text_exposed_show"><br /></span></span>
<span class="userContent" data-ft="{"tn":"K"}"><span class="text_exposed_show">Jotain on siis tapahduttava. Ideoita on,mutta toteuttamiskelpoisuudesta en ole päässyt itseni kanssa samaan mielipiteeseen. Odottelenko vain vielä hetken vai What? Tupakkaa kuluu ja toivon sen muuttuvat kannabikseksi.. Eipä muutu ei. </span></span><br />
<span class="userContent" data-ft="{"tn":"K"}"><span class="text_exposed_show"><br /></span></span>
<span class="userContent" data-ft="{"tn":"K"}"><span class="text_exposed_show">Ambulanssi on jo matkalla tänne,minut pelastetaan itseltäni taas..</span></span>GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-74264464126731971552014-07-09T22:07:00.000-07:002014-07-09T22:07:40.615-07:00Pakotie pahasta...Rakkaani oli lukenut blogiani ja tullut seuraavanlaiseen ajatukseen "sinulla ei taida olla mitään pakotietä pahasta" Ai? No tottahan tuo on.. En ainakaan nyt heti keksi. Mökki ja sen rauha on ainoa joka tulee mieleen. Paikka johon esim Äidilläni ei ole mitään asiaa. Kun isä siirsi mökin omistuksen minulle,päätin ettei mielensärkijä enään koskaan astu sen tontin rajojen sisäpuolelle. Ei missään tilanteessa. Ainoa poikkeus oli se,kun heidän kissansa haudattiin. Kun kuulin että he olivat ajaneet eläinlääkäristä suoraan sinne,tunnekirjoni oli yllättävä. Ensin olin järkyttynyt ja surullinen kun Kitecatin elämä oli päättynyt,mutta sen jälkeen tunsin oloni jopa loukatuksi kun ymmärsin että hän oli käynyt "minun maillani" ja kysymättä/ilmoittamatta. En kyllä uskalla edes arvailla mitä olisin sanonut,jos olisin tiennyt?<br />
<br />
Ymmärrän toki että 19 ja puolen vuoden yhteisen taipaleen päättyminen on ollu hänelle varsin shokki jos minullekin eläinten menetys ja sillä hän ei kyennyt ilmoittamaan ajoissa että on "Kitin" viimeiset hetket.. Mutta en voi sille mitään että ajatus hänestä mökillä saa kylmän hien nousemaan pintaan ja minut oksentamaan.. Sairasta? Ehkä,mutta haluan koko sydämmessäni pitää mökin "puhtaana" hänestä.<br />
Häpeän ajatuksiani,mutta en voi sille mitään että ne ovat omiani. Joskus haluan vain sammuttaa aivoni,mutta edes unessa se ei ole koskaan ollut mahdollista. Ainoa tie on vetää "hirveät perseet" jonkun ihmisen kanssa.. Toki tulee se seuraava aamu ja fyysisen pahan olon lisäksi synkät ajatukset vyöryvät kuin lukitun portin takaa. Virta on siis loputon.. <br />
<br />
Päätimme juuri että lähdemme vklopuksi kuhmoisiin.. Oi,mielessäni on jo takka/ulkotulen äärellä istuvat rakastavaiset :-D Nyt vain toivotaan että tämä räkätauti pysyy aisoissa kera lääkkeiden ja en saa mitään kuolettavaa pöpöä.. Tai tartuta armaintani. Tuskin kylläkään maltan pysyä hänestä "turvaetäisyydellä" hetkeäkään sen jälkeen kun hän saapuu.. Olen odottanut kuitenkin kiltisti viikon.<br />
<br />
Nyt aamuröökille että saa hengen kulkemaan.. Taidan olla pahimmanlaatuinen nikotinisti :-DGhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-7866798417099152662014-07-09T14:57:00.001-07:002014-07-09T14:57:39.711-07:00Minä ja ne muut...On taas tunne että pitää kirjoittaa.. Jokin sisälläni huutaa "avaa blogi,avaa jo se blogi" Ja minä tottelen. Noniin,nyt tämä on siis auki,mitä sitten pitäisi tehdä? Mistä kirjoittaa? <br />
<br />
2 viikkoa ja kolme päivää ilman lääkkeitä! Kirjoitin lopettamispäivämäärän jopa kalenteriini. Syytä en tiedä,mutta koin sen tärkeäksi. Loppujen lopuksi en tiedä oliko tämä pitoisuuksien alasajo niin "oikein tehty" mutta oloni ei ainakaan ole juurikaan muuttunut... Kai? Kummallista kylläkin,mutta mieleeni ei ole tullut yhtään kauhuskenaariota asian suhteen. En edes ole ajatellut asiaa sen kummemmin.<br />
<br />
Lievä ahdistus hiipii tajuntaani pitkästä aikaa. Toisin kuin ennen,oloni ei ole sekava eikä kaoottinen. Tästä on hyvä ponnistaa..Onhan? Ikävöin varmaan vain. On niin vaikea enään tunnistaa yksittäistä tunnetta kun kaikki muutkin jyräävät päälle. Ajatuksissani pyörii se,kun ryyppäsimme ystäväni Petrin kanssa aamu viiteen. Kuvia lisäillessäni facebookkiin,petri hoki "älä nyt heti provosoi" vaikken minä ainakaan täysin niin tehnytkään. Kysyin kyllä rakkaani mielipidettä asiasta ja hän sanoi kaiken olevan ok.. Josko tämä ihminen olisi vapaa mustaukkaisuudesta..? Olen kyllä niin koulutettu asiaan ja kyllästynyt että niskaperseet tulee jos menee liiallisuuksiin. Minä en enään polvistu yhdenkään miehen edessä... Muistan niin elävästi yhä ne kymmenet ellei sadat kerrat kun minun elämääni rajoitettiin.. "älä syö sitä,älä pue tätä" Miksen minä ollut viisas silloin ja paennut? Ja ne kymmenet nyrkiniskut joita olen ottanut vastaan.. Voi helvetti kun minua on piesty enkä ole paennut vaikka tiennyt ettei se lopu milloinkaan.. Typerää!<br />
<br />
Kirjoitin "pelkään jokaista miespuolista tällähetkellä" Ja olihan se aivan niin.. Muistan kun emme vielä seurusteelleet uuden rakkauteni kanssa ja pidin jalkojani hänen jalkojensa päällä,olin toisaalta rento,mutta toisaalta pelokas. Tuntui "kohta tapahtuu jotain pahaa" ja kuitenkaan en voinut paeta. Sekainen tunne kun viihtyy ja pelkää yhtäaikaa.. Kumpaa tunnetta uskoa?<br />
<br />
Yritin vielä kyllä peruuttaa.. Mutta en onnistunut. Pelottaa vieläkin että jotain tapahtuu ja olen valmis junan alle. Viimeisitä itsemurha-ajatuksistani ei ole kovin pitkä aika enkä minä ole sellainen joka pyörittelee niitä huvikseen.. "vain eläimet estää" rauhoittelin itseäni kun laitoin kenkiä jalkaan. Nyt en enään voisi lähteä pois,sillä en halua Hänelle niin suurta surua.. Voi kun tietäisit mistä sinä minut otit mukaasi!!! Ja ehkä minä kerron,tai tämä kirjoituksien määrä kertoo. <br />
<br />
Minä vihaan itseäni,vihaan aivan todella. Ruoskin itseäni omista typeristä ja lapsellisista kuvitelmistani että "kyllä tämä vielä tästä" vaikka loppu oli jo lähellä tai minut tapettaisiin.. Sitten kun annoin periksi ja annoin kaiken toivoni niin tulee Hän ja kertoo että haluaa tyyliin viettää loppuelämänsä kanssani. Huoh,millä senkin saa taottua järkeeni? <br />
<br />
Näillä mietteillä jatketaan..<br />
<br />GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-6245114266052474942014-07-07T01:47:00.002-07:002014-07-07T01:47:46.485-07:00Ilman ja vailla..."Ja me kuljimme saman sateenkaaren alla,samalla tavalla molemmat,jotain etsien"<br />
<br />
Näin laulaa Eurooppa 3.. Eilinen "eron" hetki jäi vaivaamaan minua. Reaktioni oli toisaalta tuttu,mutta yllättävän erilainen. Kummallinen "tyhjyys" ja jonkin oleellisen asian muuttuminen sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi kuin ennen. Vaikka olemme tavanneet vasta yhdenkäden sormilla laskettavan kerran,minusta tuntuu että Rakastan häntä. Kerroin asian ja vastaus oli "hmm,kuulostaa vakavalta" Hei rakkaani,niinhän se ON!! Jopa liiaksi asti,enkä voi sille mitään..<br />
<br />
Nyt kun olen yksin,on aikaa syvemmälle pohdiskelulle. Lueskelin vanhoja ja varsinkin päiväsairaalan aikaisia tekstejäni ja miljoona asiaa valtasivat pääni.. Ennen päiväsairaalaa olen miettinyt paljon persoonaani ja sen yllättäviäkin muutoksia lyhyessä ajassa. Miettiminen kannatti,sillä sieltähän sekin diagnoosi tuli. Olin oikeassa! Persoonallisuushäiriö,mitä helvettiä? Viimeajat olen ollut yllättävän tasainen jos näin voidaan sanoa.. Tämäkin saattaa olla vain omaa kuvitelmaani sillä kuten kirjoitin on eräs ihminen täysin eri mieltä.. Aika pelottavaa tässä on monikin asia. Mitä sitten tapahtuu jos tunnen itseni normaaliksi ja käyttäytymiseni ei sitä todellisuudessa ole..? Pelkään sitä hetkeä palaavaksi kun leikkelin itseäni. Kun ymmärsin tekoni vasta herätessäni jonkinlaisesta transsista... Ääni vaikeni päässäni ja olin keskellä verilammikkoa.Siinä hetkessä olisi pitänyt järkyttyä ja pelästyä,mutta olin vain ihmetyksissäni ja soitin tyynen rauhallisena itselleni apua. "Sormet pakettiin ja taas mennään"<br />
<br />
<br />
Otan asian kuin asian nykyään kovin helposti.. Taas sama vanha fiilis "tapahtuiko tämä juuri minulle?" kun dissosiaatiohäiriöni unohduttaa asioita.. Lopetin abilifyn syömisen ilman lääkärin lupaa. Kohta kaksi viikkoa ilman ja olotilassa ei sen suurempaa muutosta. Söinkö turhaan mömmöjä yli vuoden kuvitellen niistä olevan apua..<br />
<br />
Torstaina on psykiatrin arviointi ja pelottaa että joudun osastojaksolle. Se ei sovi minulle juuri nyt,nyt kun olen aloittamassa taivalta Hänen kanssaan... Harmittaa ja kaduttaa kun menin myöntämään ettei osastojakso ole poissuljettu vaihtoehto ollenkaan.. Tottahan se on,mutta en arvannutkaan että kaikki voikin kääntyä vielä hyväksi ja uskallan avata rakkaudelle oven... <br />
Tuon oven takana on ollutkin paljon asioita eikä sen avaamisesta ole seurannut kuin surua ja kaaosta..<br />
<br />
<br />
Olen harkinnut avaavani jopa kuuluisan "mappi Ö:n " Rakkaani ilmaisi halunsa tietää mitä sekin värkki sisältää..? Minua jatus pelottaa suunnattoman paljon.. Olenko minä valmis? Entä jos alkukevään psykoottinen vaihe palaa sen myötä? Viimeksi kävi niin..Ymmärränkö minä pelastaa itseni kuiviin vuotamiselta toisen kerran? Tai jos tapahtuu jotain peruuttamatonta..Totta on myös se että niin kauan kun pidän näitä asioita mapissa,se vaikuttaa minuun ja senkautta meihin enkä halua alkutaipaleelle yhtään ongelmaa..<br />
<br />
Nyt täytyy mennä taas... Kirjoittelen myöhemmin.. <br />
<br />GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-4693286405242606232014-07-06T05:20:00.000-07:002014-07-06T05:20:26.469-07:00Hän...Maailmani kauneimman vuorokauden jälkeen istun yksin ja yritän syödä.. Ruoka tökkii ja olo on tyhjä. Kuin sydämmestäni olisi lähtenyt palanen samalla ovenaukaisulla kun Hän lähti. Perjantaihin on pitkä aika,jopa liian pitkä...<br />
<br />
Minä antauduin,minä seikkailin ja minä nautin siitä. Pyyhin pelot mielestäni. Minä puhuin ja kerroin ja Hän kuunteli,ymmärsi ja lohdutti.. Tätäkö minä olen aina odottanut? Kolmen vuoden jälkeen voin sanoa että olen saanut tarvitsemani. Peittoni tuoksuu Häneltä,kietoudun siihen ja pyyhin kyyneleen sen kulmaan. Uneksun siitä kuinka hän kosketti minua.. Kaikkialle.. Kuinka sivelin hänen lämmintä vartaloaan ja hengitin Häntä. Sadat suudelmat maistuvat huulillani ja janoan niitä lisää.<br />
"Ollaanko me Me?" kysymys sai minut hämilleni,mutta silloin ymmärsin. En ole enään yksin...GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-16089797513335094462014-07-05T02:04:00.000-07:002014-07-05T02:04:36.549-07:00Katkolla kurjuudesta..Kolmen viikon ja kolmen päivän suruprosessi etenee.. Olen voitolla ja tunnen itseni vahvemmaksi. Eräs henkilö on saapunut elämääni ja peloistani huolimatta yhäkin turvanani. Oloni on niin euforisen hyvä,etten tiedä miten päin olla.. Rakkaus <3 Tunnustin hänelle olevani ihastunut ja tärisevin käsin kirjoitin lauseen "täytyy kyllä tunnustaa...." Olin tukehtua ja pyörtyä kun hän yllättäen kirjoitti " niin minäkin..." Tapasimme ja vietimme yön yhdessä silitellen ja puhuen kaikesta.<br />
<br />
Toivon kipinä on syttynyt. Vielä löytyi pisara toivoa jo tummuneesta mielestäni ja hiukkanen voimaa ponnistaa eteenpäin. Yksin en todellakaan tähän pysty,mutta Hän on lluvannut olla tukenani niin pitkään ja enemmänkin kuin tarvitsen... Kummallisinta tässä on paikka mistä Hän löytyi. Maailman viimeinen kolkka. Siksi tämä on niin uskomaton paletti.. Itsemurhan partaalta täydelliseen euforiaan ja tulevaisuuden suunnitteluun. Huoh,huudan koko maailmalle "mulla on hyvä olla"!!!!!!!!!!!!!!!!!!!GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-48729981942072038372014-06-29T05:30:00.000-07:002014-06-29T05:30:06.321-07:00Ajatukset kasaan,Mars!Huomenna on terapia..Huoh.. Vihdoin pääsen puhumaan. Luulen tosin,ettei 45min aika riitä kaiken kertomiseen.. Yritän siis kasata ajatuksia nyt.<br />
<br />
Työ: Kaikki meni mitä oli tulossa. Miten se ihminen pystyy tekemään tuollaisen tempun että peruu koko homman 48tuntia aiemmin kun minun piti aloittaa. Tuhosi koko elämäni ja kaikki suunnitelmani tulevaisuudesta.. Nyt tunnen itseni tyhjäksi ja turhaksi. Jopa sellainen kysymys pyörii mielessä: Miksi minä hengitän? Tähän vastaus on tosin yksinkertainen..Eläimet,niimpä tietenkin!<br />
<br />
Psyyke: Riekaleina. Ero ja stressi ovat saaneet minut lähestulkoon sekoamispisteeseen. Pääkopassani pyörii tuhat ja yksi kysymystä. Kaiken kysymystulvan keskeltä nousee vielä yksi: Miten tämä on mahdollista? Pelkään ja nautin asioista yhtäaikaa ja se tunne on järkyttävän epämiellyttävä ja hämmentävä. Olen sairastunut vastentahtoisesti bulimiaan(?) ja kuten jo aiemmin mainitsin,laihtunut rajusti.. Tälläkin hetkellä ajatus ruoasta saa minut oksentamaan..<br />
<br />
Terveys: Laihtuminen on saanut minut heikoksi.. Lihakset pudonneet ja yleiskunto romahtanut. Kroppani huutaa "syö ja lepää" Mutta kummankin suorittaminen on vaikeaa. Syöminen oksettaa ja nukkuessani vaanivat painajaiset..<br />
<br />
Muuten: Rakkaus soittaa ovikelloa,mutta minä en pysty avaamaan.. En vielä. Kysyntää on enemmän kuin pystyisin edes kunnossa antamaan. Ahdistun ja pelkään jokaista miespuolista tällähetkellä. On tietenkin tässäkin poikkeus. Hänellä on puhtaat jauhot pussissa... <3 "tuijotellaan kattoa vaan"<br />
<br />
Mitä vielä?? Ehkä muistan myöhemmin.. Päivitän!GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-19089360900147983292014-06-25T13:58:00.000-07:002014-06-25T13:58:10.181-07:00Kun kantti kestä ei...Jeap.. Erosta alkaa olla kulunut jo kolmisen(?) viikkoa ja kehoni sekä mieleni alkaa reagoida siihen vasta nyt.. Kävin vaa'alla ja järkytykseltäni en saanu sanaa suusta. - 6kiloa. Aloin pohtia siltä seisomalta asiaa hieman tarkemmin ja huomain muutaman muutoksen vanhaan.<br />
<br />
1: Annoskoot pienentyneet. En syö enään läheskään niin paljoa kerralla kuin ennen.<br />
2: Oksetus jokasen suupalan jälkeen ja senmyötä ruokahalun menetys.<br />
3: En tunne nälkää yksin ollessani. Aika kuluu niin tehokkaasti muuhun keskittyen että saattaa mennä koko päivä voileivällä..<br />
<br />
Näiden lisäksi olen alkanut käymään pidemmillä lenkeillä ja saanut hyvää fiilistä siitä ja huomaamattani laihtunut noinkin paljon. En oikein osaa sanoa,pitäisikö huolestua itsestäni vai ei..? Onko muutos parempaan mahdollinen nyt kun olen huomannut ja tiedostanut asian..? Maanantaina aion ottaa asian puheeksi terapiassa. Ehkä terapeuttisedällä on jotain viisasta sanottavaa...<br />
<br />
Henkinen tasapainoni on järkkynyt myös. Itse en sitä huomaa,mutta siskoni kihlattu sen on huomannut. Itse olen elänyt kuvitelmassa että olen tasapainoinen ja hyvä,mutta ulospäin se ei kuulemma siltä näytä. En kehdannut kysyä tarkemmin,mutta kyllähän tuo sitten selviää..<br />
<br />
Kerron heti kun tiedän jotain...GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-45351906210337526362014-06-16T07:58:00.001-07:002014-06-18T08:34:53.960-07:00Surullinen kirja surullisuudesta...Niin olisi taas miljoona ja miljoona lausetta huudettavaa,mutta minä pysyn vaiti. Istun uudessa kodissani ja hengitän sen ilmaa.. Taustallani soi hiljainen musiikki joka sekään ei saa minua laulamaan. Olin jo hetken onneni kukkuloilla,vakituinen työpaikka häämötti kahden päivän päässä,mutta kuten kaikki muukin elämässäni,se hävisi kuin tuhka tuuleen eikä asialle voi tehdä yhtään mitään. Valehtelevia paskoja maailma täynnä jotka tykkäävät romuttaa koko elämäni.<br />
<br />
Nyt olen surullinen. Yritin etsiä iloa ja tunteita olutlasista,juoksulenkiltä,unesta ja siskoni asunnosta,mutta turhaan.. Jäivät kai tampereelle. Asun siis nyt Mäntässä,tai itseasiassa Kolhossa eikä oma asunto edes saa minua hymyilemään... Tutustuin erääseen,mutta odotan vain ilmoitusta ettei hänkään ole minua varten.. Synkkää ja vielä synkempää eloa on siis tiedossa,ellei..ellei jokin ihme tule ja muuta suuntaani kohti pimeää kadotusta.<br />
Kyllähän työpaikkoja riittää!!" huutaa kaikki ihmiset joilla ei todellakaan ole aavistustakaan miten vaikeaa minun,kouluttamattoman,psyykkisesti sairaan ja muutenkin vaikean ihmisen on lähteä vain etsimään... Kai minä lukittaudun kotiin ja käyn vain kaupassa ja lenkillä.. ? Tai sitten en... En tiedä... GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-78147435117503868472014-05-18T22:16:00.001-07:002014-05-18T22:16:26.174-07:00Yksinäisyyden koulu...Heipähei.. Täällä taas. Nyt tulee!!<br />
<br />
Viimeviikot olen saanut\joutunut harjoittelemaan yksinäisyyttä. Päätin lopulta,että se on kaikista ja kaikille parasta. Jätin armaani ajatuksella "mitäpä sitä elämäänsä tuhlaamaan" vaikka edelleen Hän on ainoa jota todella rakastan.. Kun viimeiset "viralliset" yhdessäolopäivät olivat pelkkää riitaa ja minun henkistä helvettiäni,oli pakko viheltää peli poikki. Siinäkohtaa ei rakkaus paljoa paina..<br />
Lähdin mökille. Koirat mukaan ja menoksi. Luonnon rauhassa ja takka/ulkotulen äärellä oli kerrankin aikaa omille ajatuksille. Nautin joka hetkestä täysin enkä olisi halunnut lähteä pois,mutta lupauduin siskolleni eläinvahdiksi Vilppulaan josta tätä textiä nyt kirjoitan...<br />
<br />
Mökki on kumma paikka siellä mieleni rauhoittui ja pakkoliikkeet kuten jatkuva hampaiden narskutus loppuivat. En edes aluksi huomannut moista ihmettä,mutta ällistyin tajutessani. Menihän siinäkin kymmenen vuotta ja yhdet hampaat.. Yritin kasata tätä kolmea vuotta jonka vietin armaani kanssa. Se osoittautui kyllä hankalaksi. Riidan ja rakkauden määrä on ollut vakio läpi koko suon. Tuskin muillakaan sen helpompaa,mutta omalla kohdalla tuntuu raskaalta.. <br />
<br />
Nyt kun olen sydämmenpuolikas,on minulla vihdoin vapaus. Voin tehdä omat valintani ja kärsiä/nauttia seurauksista. Vastuun kannan yksin ja kohtaan omat ongelmani täysin uudessa valossa. Tuntuu huojentavalta,sillä olen tavallaan pelännyt sitä eikä se ollutkaan niin vaikea/raskas tie kuljettavaksi.. <br />
<br />
niin.. Loppupäätelmä tästä on siis se,että on helpompaa olla yksin kuin yhdessä. "kun kaiken menettää,vain vapaus käteen jää"GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-52668715928781467462014-05-08T02:59:00.000-07:002014-05-08T02:59:13.262-07:00Itsesäälin äiti...Olen pahoillani jälleen hiljaisuudesta.. Nyt kirjoituttaa..<br />
<br />
Varoituksen sanat,tämä teksti saattaa olla itsesäälissä kieriskelyn ja muunkin joidenkin mielestä raukkamaisen kirjoituksen äiti..<br />
<br />
Voi minä ja minä. Olen ollut hiljaa,koska en yksinkertaisesti vain jaksa. Jokaiset pienet rippeet henkisestä ja fyysisestä jaksamisestani alkavat olla lopussa ja synkkää taivasta on eloni tiellä myös jatkossa.<br />
<br />
Suhteeni on kuollut. Meillä ei ole kuukauteen ollut mitään,mitä normaali ja terve parisuhde pitää sisällään.. Rakkaani syöpähoidot ovat loppuneet,mutta hänen henkinen kaamoksensa ei. Hän ei huomioi minua,ei helli,ei kehu,eikä me enään yhdessä puuhastella mitään... Joskus olimme jokapäivä onnellisia,mutta ne ajat ovat olleet ja menneet. Ja jos hän haluaa kanssani tehdä jotain,tulevat minun omat psyykkiset ongelmani esteeksi. Olen yrittänyt puhua ja kertoa,mutta sanani ja yritykseni ovat yhtä tyhjän kanssa...<br />
Minua ahdistaa. Minua ahdistaa kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä. Olen masentunut ja itkuinen. Kaipaan hellää kosketusta,sanaa tai jonkun kertomaan että minä vielä selviän. Eikö kukaan?<br />
Mikään ei tunnu miltään ja olen lakannut edes välittämästä. Jopa rakkaiden eläimieni hoitaminen tuntuu välillä ylitsepääsemättömältä.. Lenkille,lenkille!!! vouhottaa koirat,mutta minulle tulee vain paha olo. Koirat vetävät narussa,toinen tappaa kaiken mikä liikkuu(koirat,lastenvaunut,polkupyörät) eikä minulla ole halua,kykyä eikä mahdollisuutta korjata tekemiäni virheitä. Toinen koira on vain niin tyhmä,ettei sen kouluttamisyrityksistä ole tullut mitään. Kun ei vaan tajua!! Yksinkertaisesti sanottuna olen täysin lamaantunut tekemään mitään mitä pitäisi.. Kaikista huvittavinta tässä on se,että tiedän tasan tarkkaan mitä minun tulisi tehdä.<br />
<br />
Raha..Voi tuo kaiken pahan alku ja juuri. Minulta loppui opintolaina enkä pysty soittamaan kelaan anoakseni sitä lisää. Kädet tärisevät ja hikoan kuin pieni sika auringossa. Siskoni pelasti minut kerran pikavippikierteestä,mutta vajosin siihen uudelleen. Autoa en ole pystynyt maksamaan. Kai sekin (ja työt siinä sivussa) viedään minulta.. Nyt pitäisi muuttua 5000 euroksi rahaa.. Ei onnistu.<br />
<br />
Terveys meni. Kädessäni todettiin krooninen rasitusvamma,joten taitaa minun työni olla tehdyt.. Ei pysy lypsin kädessä eikä minkään muun työn ajatteleminen saa minussa positiivista reaktiota aikaan. Hain kyllä syksyllä alkavaan klinikkaeläinhoitajan kouluun,mutta sinnekin on 250 hakijaa ja 25 otetaan. Mikä on siis todennäköisyysprosentti? Mitätön..<br />
<br />
Toiset päivät ovat parempia kuin toiset. Joskus on hetki kun ei ahdista,kuten toissapäivänä ja eilen kun olin "hermolomalla" siskoni luona. Sisko se vaan jaksaa kuunnella ja hänen kihlattunsa on mahtavin ihminen jonka olen koskaan tavannut. Tosin kun katselin heidän pusutteluaan ja jatkuvaa hyväntahtoista piikittelyä,ajattelin taas omaa suhdettani...<br />
Humalassa tulee sanottua kaikenlaista ja minä suorana ihmisenä toimin kehotuksen "muutetaan erilleen" mukaan. Valitettavasti minulla ei ole rahaa eikä muutenkaan mitään mitä muutto vaatisi. Soitan ehkä sosiaalitoimistoon ja pyydän aikaa. Josko saisin maksusitoumuksen ja sitäkautta asunnon. Yksi kaveri kyllä ehdotti että muuttaisin heidän tyhjillään olevaan asuntoonsa.. Harkitaan!<br />
<br />
Palaan vielä haukkumaan miestäni.. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin,hän loukkaantuu jo siitä että hänet mainitaan viimeisenä tekstiviestissä äidilleni.. Narsisti? Ehkä.. Ja kun haluan lähteä johonkin ja pyydän häntä mukaan "hei lähdetään mökille,hei lähdetään Jakelle" niin hän ei suostu ja perustelee sen jotenkin. Kun sitten lähden yksin,olen minä itsrakas ja paskapää kun jätän hänet yksin. Hänen päivänsä täyttyvät telkkarista ja shakin peluusta. Hän käy myös elokuvissa,mutta kuten jo tiedätte,dissosiaatiohäiriöni estää minua muistamasta elokuvan tapahtumia ja se ahdistaa pohjattoman paljon. Ihan kuin en itse olisi ollut siellä,vaan joku olisi kertonut käyneensä. Turhaan siis maksan vähistä rahoistani elokuvaloppua,jos näin käy joka kerta. <br />
<br />
Huoh,johan helpotti... Jatkan ehkä illalla,ehkä huomenna,mutta lupaan jatkaa. Nyt menen suihkuun että itsesäälin mudat lähtisivät vartalostani. GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-53436497514938414112014-03-15T01:38:00.001-07:002014-03-15T01:38:47.514-07:00Hiljaisuus rikki Vol 2Yli kuukauden olen ollut blogissa hiljaa. Hetkelliset ajatusryöpyt ovat vaimenneet vaikka on tapahtunut vaikka mitä. Olin ilman autoa 3 viikkoa,ostin uuden auton ja nyt olen vaihtanut työnantajaa lempäälästä yksityiselle.. Elo on ollut kepeää ja leppoisaa muutamaa takaiskua lukuun ottamatta ja nytkin olen juuri kotiutunut navetasta 5 päivän putken neljännen päivän aamuna.. Työ pitää minut järjissäni. En pärjää läheskään yhtä hyvin normaalielämässä,en muista syödä lääkkeitäni enkä hoitaa asioita jos minulla ei ole jotain suunniteltua menoa,kuten aamunavetta.. Tämä ilta,huominen ja sitten taas vapaa. Tosin sanoen palkkaa odotellessa.. Köyhyys pääsi yllättämään minut. Otin 3000€ lainaa pankista päästäkseni eroon pikavipeistä ja onnistuin siinä..Melkein. Yksi lasku jäi hoitamatta,sillä rahaa piti jäädä autoonkin..<br />
<br />
Tätä kirjoittaessani tulee mieleeni ajatus "mitä sinä siellä jaarittelet?" Joten ilmoitan täten olevani hengissä jos se jotakuta kiinnostaa ja lupaan kirjoittaa heti jos tulee ajatusryöppy...GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1632703420224654235.post-9565039034130837082014-02-02T11:42:00.001-08:002014-02-02T11:42:11.886-08:00Hyötyä vai ei?Olen jäänyt miettimään torstaina päättynyttä päiväsairaalajaksoa.. Ajatus siellä tapahtuneista ajatuksista pyrkii pois mielestäni,mutta yritän tahdolla pitää ne vielä yllä. Ajoimme kolarin perjantaina.joten rahahuolet auton osalta ovat päättyneet,ellei huomisesta autokatselmuksesta sitten synny kauppoja ja olen jälleen tonnin velkaa isälle..<br />
Tuntuu jotenkin hassulta että huomenna minulla on vain terapia,ystävä,armonkalliolle meno ja autokatselmukseen lähtö ohjelmassa eikä päiväsairaalaa. Tylsää ei tule huomenna olemaan,mutta eihän se tylsyys tai sen vastakohta sitä tuttua ja turvallista ahdistusta pidä poissa. Ei,se tulla tupsahtaa mieleeni vallaten koko kehoni kuitenkin juuri silloin kun minun pitäisi olla hyväntuulinen,rauhallinen ja esittää fiksua autonostajaa.. Tai sitten ei.<br />
Toinen vaihtoehto on se,että onnistun autokaupoissa,soitan huomiselle ajan johonkin nissanin huoltoon ja pikkuvian syy selviää. Jotenkin päiväsairaalan myötä,olen alkanut miettiä "entäs sitten jos kaikki onnistuukin?" ja tämä on hämmentävä muutos minussa. Ymmärsin vain tämänkin asian liian myöhään ja en voi/kehtaa enään ottaa yhteyttä omahoitajaani. Ja taas kun tuo sana "kehdata" tuli tähänkin tekstiin,jauhetaan siitäkin nyt muutama sana.<br />
<br />
On niin vaikea kertoa sanoin tunnetta "en mä kehtaa". Se on niin monimutkainen tunneketju ettei monikaan lukijani sitä ymmärtäisi vaikka kertoisin. Sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet pelottaa minua ja yleensä peitän kauhun k.o sanoihin. Usein ryhmässä olin eniten äänessä,mutta samalla kainaloni kastuivat jääkylmästä hiestä ja jalkani melkein kramppasivat.. Sitä kun siinä sitten yrittää peittää,se tuntuu hirveältä.<br />
<br />
Ja takaisin asiaan. Päiväsairaala-aika muutti minua ja antoi mahdollisuuden uuteen elämään. Se elämä on elämää kera sairauden. Siellä ollessani sain näkökulman elämääni sairaana ja sen pohjalta on hyvä aloittaa. Odotan vain innolla tulevaa lausuntoa,jonka erikoislääkäri lähettää postissa. Sen pohjalta on myös hyvä lähteä miettimään suurta kysymystä "entäs sitten seuraavaksi?" Päiväkeskus Tilke on hyvä vaihtoehto. Ilmainen mesta jossa saa tehdä ihan mitä vain.. Mutta toisaalta voin jatkaa elämääni kera lonkeron ja antaa asioiden vieriä omalla painollaan. Ai ei ole hyvä suunnitelma? Noh,ei minustakaan. Joten päiväkeskukseen siis! Taas uusia ihmisiä,uusia tilanteita joita en muista kuitenkaan enään hetken kuluttua. Tai sitten muistan. Kuka tietää..<br />
<br />
Tämä sairauden kanssa elämäni elämä voi olla yhtä tuskaa. Pahat näkymät siitä,että tuskailen päivästä toiseen ahdistuksessa ja kaikessa negatiivisessa tunnelukossa riivaavat minua. Olen ajatuksieni orja ja niin edelleen. En voi omalle ajatusmaailmalleni mitään,enkä ole enään varma haluankohan minä edes? Terapeuttini varmaan ihmettelee jälleen jos päätän lukea tämän kirjoituksen hänelle. Mutta ihmetelköön.<br />
<br />
Nyt aion sulkea taas läppärin ja nauttia jäljellä olevasta juomasta.. MenInBlack tulee telkkarista!!GhostGirlhttp://www.blogger.com/profile/07227799465749885500noreply@blogger.com0