Ei ole koiraa karvoihin katsominen..

Niimpä.. Koira on aina koira rodusta,iästä tai koosta riippumatta. Joko niistä pitää tai sitten ei pidä. Eniten halveksuntaa saavat minulta ns "rotufanaatikot" joiden silmissä ihmisarvo määräytyy omistamani koiran mukaan. Ääripäät puhuvat seläntakana ja jotkut sanovat/tekevät selväksi suoraan ettei vääränrotuisen koiran omistajalle ole heillä asiaa eikä omistajan asiat kiinnosta heitä. Typerää.. Ja vaikka koira olisi jotain tiettyä rotua,niin sen alkuperä ja muut koirasta riippumattomat asiat vaikuttavat silti. Dobermannini Kiki oli hyvä esimerkki (väärä kasvattaja) ja nyt kun minulla on kaksi sekarotuista,ei kukaan silloisista treenikavereista ole enään yhteydessä eikä ketään kiinnosta katsoa meidän tekemisiä kun kerran pari olen treeneissä käynyt.. Mikä näitä ihmisiä vaivaa??? 

Homppu on tullut vanhaksi.. Turkki harmaantuu,näkö on heikentynyt ja kuumat päivät se viettää omasta tahdostaan yksin sisällä. Huoli pojasta nostaa päätään ja mieleen juolahtaa väkisinkin "kauanko on aikaa vielä?" Vanhan koiran tarpeet täytyy ottaa huomioon. Kun näkö ja kunto  huononee riittävästi on kulkureittien oltava esteettömät ja lenkit koiran omaan tahtiin. Olihan minulla eetu,joka jaksoi 2v aiemmin todetusta syövästä huolimatta 13vuoden ikään ja olisi elänyt ainakin vuoden jos kasvain etujalassa ei olisi kipeytynyt. Kikin loppu tuli myös kivun tähden. Kannoin koiraani portaissa 2viikkoa kunnes luovutin..

No entäs minä?

Minä roikun sitkeästi elämänsyrjässä kiinni. On hyviä päiviä ja sitten niitä huonoja. Puita miehet tekivät talveksi ja autoin heitä muutamana päivänä. Iltaisin olin väsynyt,mutta tyytyväinen. Sain vihdoin todistaa kovin epäilevälle naapurillemme että kyllä minustakin on! Kovin vainoharhainen olen silti ja kuvittelen hurjan herkästi asioita joilla ei ole totuusperää.. Ärsyttävää. Huonoina päivinä makaan lamaantuneena ja ahdistuneena sohvalla pystymättä mihinkään. 

Välimuoto on nämä päivät kun pääni ei toimi. Puhe takeltelee kun ajatus ei kulje enkä ymmärrä kunnolla puhetta. Käsissä ei ole voimaa,tasapaino huononee ja tavarat putoilevat käsistä. Elokuussa aivokuviin,(löysin lääkärin joka uskoi!!!) josko se todellinen syy vihdoin löytyisi.. Olimme tänään Tuurin kyläkaupassa ja pysyttelin rakkaan lähellä jotta näkisin/tunnistaisin hänet ihmismassasta. Vitutus nousee heti kun ajattelenkin niitä ihmisiä jotka eivät usko/vähättelevät kuullessaan tästä.

 "En ole syyttä niin tyhmä kuin miltä vaikutan!!!!" 

Tänään jatkuu eilen aloittamani yläkerran uudelleen järjestely. Koirat tulevat makutuomareiksi :-)

Toivoa sopii..

Kumpa kaikki palaisi ennalleen,ja olisin jälleen se ihminen
joka pystyi huolehtimaan itsestään ja muista.
Jolla ei ollut huolen häivää ja jonka  tulevaisuus näytti valoisalta.
Mutta kun en ole. En enään koskaan.
Kai se tikku katkaisi kamelin selän..

Muut väittävät että olen ankara itselleni,tai että odotan liikoja
mutta onko se liikaa odotettu,että suoriutuisin päivittäisistä asioista?
Muistaisin jotain,enkä heräisi
auton ratista tietämättä missä olen..

Kumpa joku uskoisi minua ja ottaisi minut vakavasti
Näkisi tuskan jota kannan.
Sen epävarmuuden ja pelon,joka musertaa minut alleen..

Lamaantuneena katson ikkunasta,kun muut tekevät jotain
mutta minä,en pysty liittymään heidän seuraansa.
Päässäni huutaa se toinen Minä
"Et kuitenkaan osaa,älä edes yritä"
eikä minulla ole kykyä taistella vastaan...

Ei,en pysty siihen..

Anteeksi etten ole kirjoittanu,enkä kirjoita nytkään kauheasti. Kuntoni on mennyt pohjalukemiin ja kaikki aika&energia menee päivästä toiseen selviytyessä. Näin se vain on ja nyt,kun olen tunnustanut tämän itselleni on seuraava askel hakea apua.. 

Ongelmat lisääntyvät,mitä pidempään odotan..

Yritin tänään mennä lääkäriin ja kertoa ongelmistani,mutta kun huomasin ettei hän usko minua eikä välitä,menin sekaisin ja siihen loppui kaikki järkevä ajattelu/puhe. Olen alkanut pelkäämään ihmisiä ja ahdistuin kun kuulin että meidän naapurille on tulossa vieraita ja joutuisin kohtaamaan heidät. Enkä yhtenä päivänä päässyt hakemaan apteekista lääkkeitä koska siellä oli jono. Tunnen itseni rumaksi ja huonoksi ihmiseksi jatkuvasti enkä usko enään oikein kykeneväni mihinkään..

Toisaalta kykeneväisyys asia on totta,koska epäilyni päässäni olevasta fyysisestä viasta ovat muuttuneet tiedoksi. Kunhan saan henkisesti itseni kokoon,aion tehdä mitä tahansa jotta minut otettaisiin vakavasti tämänkin asian kanssa ja tutkimukset voisivat alkaa.

 "Save me,before whole world fade away" 

Alone,again...

Taas olisi maanantai. Viikonloppu rikkoi sisäisen kelloni joka herätti aina tasan kahdeksalta Ja olen nukkunut jopa puoli kymmeneen..
Ja ah,mikä viikonloppu. Rakas tuli perjantaina iltasella ja tunne kun hän oli jälleen vierelläni kovin raskaankin viikon jälkeen-->Sanoinkuvailematon! Kovin on helppo hengittää ja mieliala kohoaa reippaasti. Meni siinä vuosia kun oli toisin,kun en ilahtunut miehen saapumisesta.. Olemme olleet yhdessä jo 9kk. Mihin tämä aika oikeen kului?
Aamulenkillä on paljon kivempi käydä kahdestaan. Ei pelota. Mikään maailman uhka ei voi satuttaa minua,kun minulla on joku. Koirat kulkevat rauhassa jolkottaen eivätkä katsele niin tarkkaavaisina ympärilleen kuin yleensä. "Äidillä on kaikki hyvin,voin keskittyä nuuskimiseen" Sydän pirulainen vain luistaa tehtävästään! Vajaalyöntisyyttä lauantai aamuna lenkillä ja iltapäivällä ennenkö piti lähteä tuuraamaan kaveria navetalle.. Joo,olin töissä! Wau. Käden rasitusvamma on melkein poissa,mutta silti sen huomaa. Eihän tuo koskaan enään kokonaan paranekaan,mutta kykenen lypsämään ja talikoimaan rehua. Se riittää.
Olen myös nyt toista viikkoa haravoinut pihaa. Hitto,on siinäkin homma.. Puolet tehty onneksi Ja lopuilla ei ole niin kiirettä. Tulee itsekin vain paremmalle mielelle kun on piha siisti ja kaikki kuollut ruoho,oksat,koiranpaskat poissa. Ja mikä tärkeintä! Minulla_on_tekemistä..
Keli on ihana,linnut laulaa ja aurinko paistaa. Sydän vain kiusaa,joten suunniteltu pitkä aamulenkki jäi kilometrin kävelyyn. Blaah..
 Neljä päivää ja sitten lähtö kohti hirvensalmea,Rakkaan mökille. Hänen veljensä tulee tyttöystävänsä kanssa myös.. Ukot tekee hommia ja akat jaarittelee ;-) Toista koiraa ei voi päästää irti,mutta on juoksunarussa kuitenkin. Sauna,järvi ja olut..Ahhh!

Nyt tuntuu siltä että tämä viikko menee putkeen. Rahaa ei varsinaisesti ole,mutta eihän minun nyt välttämättä mihinkään tarvitse mennä. Pihalla oleskelua ja iltaisin pleikkarin hakkaamista. Sain pelin,jota olen viimeksi pelannut serkkuni kanssa 97 (7v) Segalla.. Serkku nauroi katketakseen kun kerroin!!!

Se tavallinen päivä...

Ajattelin kirjoittaa tälläkertaa aivan tavallisesta päivästä. Ilman dttä on sattunut jotain tai tuntuu joltain. Tai tuntuuhan minusta.. Koira on sairas,olen käynyt eläinlääkärissä ja todennäköisesti ovat munuaiset syy oireiluun. Juo ja pissaa runsaasti sekä normaalista aktiivisuudesta puuttuu se "huippu" Vanhuus alkaa näkyä tälläkin tapauksella jo turkissa ja liikkeissä. En ajattele pidemmälle,yritän saada rahan verikokeisiin jotta voin olla varma mikä on tulevaisuus..

Aamulla kun heräsin,oli satanut lunta.. Hieroin silmiäni ymmälläni valkeasta maisemasta.. Mihin se aurinko ja linnunlaulu katosivat? Räntäsateesta huolimatta lähdin kunnon lenkille. Pelko hiipi luokseni jo ensimmäisen kilometrin jälkeen,kuten tavallista. Hikoan,hengitys vaikeutuu ja haluan vain takaisin kotiin. Otin itseäni niskasta kiinni ja sanoin ääneen"Jumalauta!" Lauloin jotain satunnaisia pätkiä ja kävelin eteenpäin. Kuitenkin pelotti ja jokainen kerta kun koirat pysähtyivät tuijottamaan hiljaa metsään,nousi ihoni kananlihalle ja lihakset jännittyivät.. Blaah,miksi minä taas pelkään? Mitä pelko yrittää kertoa? Tuntuu niin huonolta kun joskus en vain pääse tarpeeksi lenkittämään koiria ja toinen ei osaa leikkiä aikansa kuluksi.. Kaikkea muuta minusta voi sanoa,mutta huono eläintenpitäjä minä En ole.

Kirjoittamisen välissä teen kaikkea tavallista,leikitän kissaa,käyn höpöttämässä hiirille.. Radio soi ja keskustelukuvakkeet sanovat Ping!! Tehtävälistassa on asioita. Talvivaatteet siirrän tänään pois kaapista ja järjestelen. Lumikin suli jo kun maa on lämmin. Kevät voittaa! Kissan hiekkalaatikon siivous,tiskikoneen tyhjennys ja täyttö,pyykit.. Odotan siskoni soittoa josko hän suostuisi maksamaan verikokeen äidin kanssa puoliksi.. Muutama kk sitten isäni otti minulle hätälainaa pankista muutaman tonnin jolla on maksellut laskujani.. Nyt rahat ovat käytetty ja olen yhä pulassa. Tarvitsee mennä siskon avuksi navettaan ja heille tekemään kotihommia jotta saisin lisää liikkumavaraa. Laskujen jälkeen kun jää 100 euroa kuukauden syömisiin... Onneksi saan koirien kuivaruoat ilmaiseksi ja heinää/purua hiirille. Pankille maksan 100€/kk vielä 2vuotta. Olen harkinnut työelämäänkin palaamista,jos menisi "vääntämään jotain paskaa" eli lähinnä siivoamaan muutamaksi kuukaudeksi.. Täytyy kysyä siskolta kuinka paljon hän pystyy minulle maksamaan jos auttaisin heitä.. Pimeä raha = hyvä raha.
Otin ystävääni yhteyttä ja kaikki on taas ennallaan... Bling,bling viestiä pukkaa :-)

Kaikella on hintansa.. Kestä tai ole hiljaa!!!

Niin,tämän olen taas saanut huomata. Keskiviikon tapahtumat vaikuttavat elämääni yhä ja tulevat vaikuttamaan varmasti hyvin pitkään.. Olin yksinäinen,mutta minulla oli aina ihminen jonka kanssa jutella messengerissä. Ihminen joka tunsi minut täysin ja jolle voin heittää inside-läppää. Ihminen,jonka kanssa puhuin samaa kieltä. Tuntuu niin väärältä vieläkin,etten ole häneen ottanut yhteyttä. En olekaan pitkään aikaan tuntenut itseäni näin petetyksi.. Toisaalta tiedän miksi hän näin teki mutta en silti ymmärrä. Tunne on sama kun eräs toinen ihminen kesällä loukkasi minua kertomalla tilanteestani puhumisen jälkeen "en usko sinua". Sana joka kuvaa tätä parhaiten on "Pöyristyä" olin pöyristynyt..
Olen joutunut pohtimaan elämääni asian ympärillä. Yksinäisyyteni ja ahdistukseni vain paheni,mutta onko tämä sen arvoista? Ja kun muutenkin tunne-elämäni on yhtä sekasotkua,en voi tietää mikä tunne liittyy mihinkäkin asiaan?Rasittavaa...

 Toinen asia joka aiheuttaa jatkuvaa turhautumista ja jopa surua on jatkuvasti huononeva muisti. Kiinnostaisi tietää,miksi pääni lahoaa? Onko minussa joku "oikea vika" ? Tilanne, kun olen tehnyt jonkun asian tai käynyt jossain paikassa useaan otteeseen enkä muista,vaan kerron asiasta kuin ensimmäistä kertaa on tullut osaksi jokaista viikkoani. Tavarat kulkeutuvat paikkoihin joihin en niitä muista laittaneeni. Jatkuvaa pätkimistä normaaleissa päivittäisissä asioissa ja yms.. Lista on loputon. Unohteluni aiheuttaa riitaa jopa rakkaimman kanssa joka taas luo uusia ongelmia.
Haluan selvyyden asiasta,mutten tiedä mistä aloittaa....

Rakas tuli eilen. Odottaminen on pahinta mitä tiedän.. Kokoajan katselee tahtomattaankin kelloa ja keksii tyhjänpäiväistä puuhaa jotta aika kuluisi nopeammin. On ihanaa kun hän on täällä seuranani ja mukana esim lenkillä. Käsikädessä kävelemme ja hän taluttaa koiraa,joka vetää aina kuin hullu. En jaksa kovin pitkää lenkkiä tehdä normaalisti kun kädet ovat niin kipeät.. (Huom,tapausta ei voi enään kouluttaa. Yritetty on..)  Syömme yhdessä,mikä on minulle jostain syystä kovin tärkeää ja iltaisin höpötellään yleensä oluen kera kaikesta.. Juttukaveri jota olen vailla <3  Koirat ovat ainoat toivonkipinäni kun alan ahdistua yksinäisyydestä. Ei ole sellaista hetkeä kun nuo eivät kanssani lähtisi vaikka pihalle leikkimään.. Nytkin kun pimeä tulee vasta puoli yhdeksän maissa,voin vielä kahdeksalta lähteä ulos. Jeah! Kesä! Nartullani on vaan juoksut juuri nyt niin täytyy naapureiden uroksen kanssa vkloppuisin sumplia/vuorotella ulkoilua :-/

Ehkä elämä johdattaa luokseni taas uuden ystävän. Näin kävi viimeksikin. Tiedän ettei se tapahdu heti,ja odotan...Josko???

Ps: 2 vuotias "Pavli" kissamme odottaa pentuja. Syntyvät kuukauden kuluttua suunnilleen!!!

Ystävyyden painoarvo..

Olen erittäin hämilläni ja pettynyt. Olenko minä pudonnut kyydistä kun ystävyyden mittari on vääntynyt..? Mikä on enään reilua? Ja missä tilanteessa ei enään kannata yrittää....

Koko viikon olemme puhuneet toistuvasti parhaimman ystäväni kanssa siitä,että hän tulee tänne,kun minulla on yksinäistä ja tylsää. Hänenkin elämänsä on siinä pisteessä,että pieni hermoloma metsän keskellä tekisi hyvää. Illalla oli tulossa ja kertoi kuinka ihanalta suunnitelmat kuulostavat joita tein.. Aamulla tuli viesti että hän epäröi lähteä,koska vainoharhat ovat voimakkaita (liittyvät muihin ihmisiin) ja sanoin että harkitsee,koska täällä ei todellakaan tapaa muita ihmisiä ellei käy erittäin hyvä/ tässä tapauksessa huono tuuri.. Olin sopinut myös illalla että vien yhden ylimääräisen joustinpatjan äidille kun valitteli että omansa on liian kova. Näin hirveän työn mahduttaessani patjaa autoon ja lähdin toiveikkaana ystäväni saapumisesta matkaan. Noin tuntia ennen perilletuloa,kysyin lähteekö hän? No,eipä ollut yllätys että ei. Hän siis jäi keskelle kaupunkia asuntoon istumaan ja odottamaan iltaa jotta olisi mahdollisimman vähän ihmisiä missään joita nähdä. Järjetöntä.  Petyin,sillä jos tilanne olisi ollut toisinpäin,ei omilla ongelmillani (jotka olisivat helpottaneet perillä) mitään väliä jos tietäisin helpottavani parhaan ystäväni oloa ja yksinäisyyttä. Tämä on minun näkemykseni ystävyydestä.  Noh,kiitos vaan,loukkaannuin kyllä tälläkertaa. Tekisi mieli kehoittaa miettimään kuinka paljon olen häntä auttanut näiden vaikeiden aikojen jyllätessä? Katkeruutta,tiedän sen..
Kaiken kukkuraksi äitini ei halunnutkaan patjaa... Mitä??? Olisi nyt pitänyt edes turpansa kiinni asiasta ja valehdellut mieluummin kuin kertonut minun ajaneen 350km ja kuluttaneen koko päiväni siihen Turhaan!!!

Mikään ei saa minua yhtä paljon raivon valtaan kuin avuttomuus,itsekeskeisyys ja ajattelemattomuus muita kohtaan.. Ja kun minun tunneparini on Vihan kanssa Suru. Pistää miettimään olenko tehnyt jotain väärin? vai ovatko ihmiset elämässäni näin itsekkäitä.. ?
Nyt avaan viinipullon ja suljen sanaisen arkkuni. Talo on vain itkettävän hiljainen....