Prosessiuni.

Nyt on todella pelottava ja sekava olo. Näin ensimmäisen kunnolla tunnistettavan prosessiunen. Ensin olin täällä kotisohvalla ja jonkun naisen kanssa puhuin erilaisten esineiden symbolisista merkityksistä.. Otin sinisen joutsen maljan jossa kasvoi yksi sininen kukka. Kukka oli kuolleen lapsen symboli. Ja se kuollut lapsi?? Se oli hän,jonka piti kasvaa minun veljenäni,mutta menehtyi ollessaan 2,5 vuotias.. Nainen kysyi mihin tahdon laittaa maljan ja laitoin sen dobermannini uurnan vierelle.. Symbolisoi siis minun menetystäni myös.  Sen jälkeen keittiössä oli verinen muovipussi ja sisäfile uunissa. Jostain syystä tiesin että se oli ihmislihaa.. Eli pelottava puolipainajainen joka kesti koko yön..

Tylsää..

Köyhyys vaivaa :-( Rahat ei riitä ja se siitä. Kaikki haaveet ja unelmat saavat jäädä,ellei työtilanne tästä saa uutta puhtia. Luulen että älypuhelimeni on  taas rikki. Puhelut ja viestit eivät tule läpi. Tai kukapa minulle soittaisi? Eihän minulla ole ketään. Rakas kuorsaa sohvalla ja koira nukkuu pihalla. Kissan olinpaikka on mysteeri. Väsyttää,mutta on jo liian myöhäistä päiväunille. En jaksaisi keittää kahviakaan. Olisi ollut mahdollisuus aloittaa kaljan kiskominen,mutta kun ei maistu.. Eilen oli eri asia ja olinkin paikallisessa katsomassa peliä kera parin ihmisen. Jostai syystä ulkona ollessani tunne siitä että joku seuraa on kadonnut. Tai ainakaan en enään huomaa sitä niin voimakkaasti kuin ennen. Parantuminen? Luin erään ihmisen blogia ja hän oli laittanut kuvan kädestään viiltelyn jälkeen.. Hyi,en voisi koskaan satuttaa itseäni niin. Kai tässä pitää ottaa tunnin nokkaunet,että olo helpottuu. Ajelulle tekisi mieli,mutta kun ei ole bensaa :-( Maanantaina terapiassa oli taas tylsää. Tuntuu kuin hän vain pyörittelisi samoja kysymyksiä ja vastauksia 45minuuttia ja olisi onnelllinen kun pääsee minusta eroon. Tuskimpa asia on näin,mutta tuntuu vain.. Ainoa mielipide hänellä oli se että minä kärsin vakavasta keskittymiskyvyn puutteesta. Ai? No,onhan se totta kun unohtelen asioita kokoajan jos en keskity tarkasti siihen mitä teen. Tänäänkin ihmettelin että kuka on keittänyt kahvia vaikka itse keitin 10minuuttia aiemmin. Hmm,ehkä terapeuttini on oikeassa.
Tahtoisin piirtää surun.. Se on jotain sinistä,mutta mitään kuvaa siitä ei synny. Miltä näyttää ahdistus? Entäs viha? Loputtomia kysymyksiä tulviva pääni räjähtää. Kaboon! ja kaikki on poissa. Melkein jopa odotan sitä. Sydän lyö taas vajaalla ja siksi minua väsyttää. Koska se pysähtyy? Kuinka monta lyöntiä vielä? Äh,menen unille..

Kerran kyllä,toisen ei.. Ja ikävää..

Niinpä.. Se tunne kun kerran onnistuu ja toisen kerran epäonnistuu. Turhauttaa kun olisin halunnut piirtää jälleen,mutta kuva ei vain synny sellaisena kuin sen mielessäni näen. Ryyppäsin taas kaksi päivää ja kotiin päästyäni nukuin 13h unet. Nyt on kuin uudestisyntynyt olo,ja siitä varmaankin johtuu myös tuo osaamattomuus. Siis henkisestä lapseta,ei unista. Onnistuin eilen lähes täydellisesä piirroksessa. Dobermannihan siinä aiheena oli kun kuvasta piirsin.. Yöllä uneksin taas koirista ja hevosista. Teen dobermannia kanavatyönä ja yritin pyydystää hevosta kanavatyöpohjasta valmistetulla riimulla. Jaloissa pyöri koira jonka tarkempaa rotua en muista. Ei ollut dobberi kuitenkaan. On kurjaa taas tämä muistamattomuus. Mieleni suojelee minua traumaattisilta muistoilta ja olen unohtanut tärkeitä vuosia elämässäni. Juuri niitä mistä terapiassa keskustellaan ja joiden muistoja minun pitäisi käsitellä. Vaan eipä ole mitään muistikuvaa.. Surullista on se etten muista edes koirani kuolinvuotta. Sekin tarvitsi tarkistaa Facebookista. Siitä tulee nyt 2 vuotta kesäkuussa :-(  Ja voi sitä ikävää.. Tuskin koskaan lakkaan itkemästä niille muistoille eläinlääkärin lattialla,kun tunsin viimeisen sydämenlyönnin kädessäni ja kuulin viimeisen henkäyksen. Kiki,mikset voisi olla vielä täällä..? Ja nyt kun pätkiksellä on niveltulehdus,olen hukassa ajatuksieni kanssa. Mitä sitten jos silläkin on nivelrikko jalassaan? Joudun jälleen huolehtimaan jalkasairaasta koirasta..Ja odottamaan sitä hetkeä milloin sen elämän on päätyttävä tuskien vuoksi. Kestääkö jo muutenkin heiveröisellä pohjalla oleva psyykkeeni? Maalailen täällä piruja seinille,mutta kun pelottaa..

Vihanhallinta.. ja paljon muuta.

Ongelma? On.. Miksi niin pienet ja harmittoman asiat saavat vihantunteen esiin? Silmitön vitutus ja mieliteko lyödä,potkia ja huutaa. Miten oppia hallitsemaan tuota tunnetta ja mistä se kumpuaa? Elämän traumaattiset kokemukset ja padottu tunnevuori? Sekö sen tekee.. Juliste,jonka seinälle saamista olen suunnitellut ja odottanut kuukausia putosi yllättäen alas. Olin niin lähellä itkupotkuraivareita kun olla vain saattaa,mutta jälleen onnistuin hillitsemäään itseni kyyneleet silmissä. "Kun mikään ei onnistu"- tunne valtasi pääni ja jokainen lihakseni jännittyi. Pelottavaa.. Kun mikään ei onnistu ja kaikki mitä yritän,tulee alas seinältä.. Elämäni seinään tuskin saa mitään kiinni. Koskaan..
Miehet,niin lapsellisia ja kyllästymiseen asti yksinkertaisia. Ainakin minun. Hyvä kun hän ei itkenyt kuin 5 vuotias minun ostetttuani meille yhteisen jäätelön kioskilta. Ja se pään aukominen! 2 päivää hän jaksaa muistuttaa asiasta jokaisesssa välissä liittäen muistuttamiseen vanhoja jo sovittuja riitoja ja asioita joista hän ei pidä. Suorastaan aggressiivisena tuijottaa minua silmiin ja huutaa. "vitun itsekäs ämmä" Niin,olisin voinut jakaa jäätelöni,mutta hänpä halusi oman. Huoh,edelleen mielessäni on maisemanvaihdos. Joku vain pitää minua kahleissa.. Melkein kuulen niiden kilinän.
Terapeutti! Huoh. Kysyy samoja kysymyksiä kerta toisensa jälkeen kuin varmistaakseen että vastaan jokaisella kerralla samoin. Kyllä,minä vihaan äitiäni,asia ei muutu vaikka kysyisi tuhat kertaa. Hän lisäksi vielä puhuu yleismaailallisia,minuun liittymättömiä asioita yli puolet ajasta. En todellakaan maksa hänelle siitä. Ehkä hänellä on jokin pitemmän aikavälin suunnitelma ja kaava jota hän noudattaa. Ensikerralla aion kysyä häneltä miksi hän tekee niin..? Ja juuri kun kirjoitin tuon lauseen,tunsin sisimmässäni että se oli vale.. Enhän minä pysty. Suunnittelen hurjan paljon asioita joita en ikinä pysty toteuttamaan. Tahtoisin voittaa jonain päivänä tseni ja olla rohkea. Tehdä jotain päätöntä. Hitto että alkaa taas ahdistaa. Olen jumissa kotona sillä rahaa ei jälleenkään ole. Pikavippejä,niitä sen sijaan on ja pelkään ajautuvani konkurssiin niiden kanssa. Tunnen ihmisen jolla on 50tuhatta euroa pikavippejä ja kulutusluottoja. Huhhuh.. Tekee juuri nyt mieli vain mennä makaamaan lattialle ja olla siinä hamaan tappiin asti. Koira tosin haluaa lenkille,mutta ulkona tuulee ja minua pelottaa. Tämäkin asia on niin rajoittava tekijä jotta voisin elää normaalin ihmisen arkea. Mieheni soitti tänään musiikkia täysillä levyltä ja taas minua pelotti. Ei,ei suostunut laittamaan pienemmälle vaikka hyvin luulisi tietävän sairaudestani. Tai sitten ei vain muista.. tai välitä. Kerran kun kerroin ahdistuksestani hänelle,hän totesi "en voi auttaa,älä valita" Ai? lopetin puhumisen siihen ja oloni paheni pahenemistaan. Hetken kuluttua hän ihmetteli kun kuljin levottomana ympäri asuntoa ja huohotin. Kas kummaa,mistähän johtuu.. On niin yksinäistä,vaikka ollaan yhdessä. Elämämme on nin arvaamatonta muutenkin. Aamulla rakastellaan ja iltapäivällä riidellään.. Kukaan tuntemani ihminen ei jaksaisi tällaista. Yritän vain olla olemassa hänen kanssaan. Voimat,ne kyllä loppuivat aikoja sitten..