Toivoa sopii..

Kumpa kaikki palaisi ennalleen,ja olisin jälleen se ihminen
joka pystyi huolehtimaan itsestään ja muista.
Jolla ei ollut huolen häivää ja jonka  tulevaisuus näytti valoisalta.
Mutta kun en ole. En enään koskaan.
Kai se tikku katkaisi kamelin selän..

Muut väittävät että olen ankara itselleni,tai että odotan liikoja
mutta onko se liikaa odotettu,että suoriutuisin päivittäisistä asioista?
Muistaisin jotain,enkä heräisi
auton ratista tietämättä missä olen..

Kumpa joku uskoisi minua ja ottaisi minut vakavasti
Näkisi tuskan jota kannan.
Sen epävarmuuden ja pelon,joka musertaa minut alleen..

Lamaantuneena katson ikkunasta,kun muut tekevät jotain
mutta minä,en pysty liittymään heidän seuraansa.
Päässäni huutaa se toinen Minä
"Et kuitenkaan osaa,älä edes yritä"
eikä minulla ole kykyä taistella vastaan...

Ei,en pysty siihen..

Anteeksi etten ole kirjoittanu,enkä kirjoita nytkään kauheasti. Kuntoni on mennyt pohjalukemiin ja kaikki aika&energia menee päivästä toiseen selviytyessä. Näin se vain on ja nyt,kun olen tunnustanut tämän itselleni on seuraava askel hakea apua.. 

Ongelmat lisääntyvät,mitä pidempään odotan..

Yritin tänään mennä lääkäriin ja kertoa ongelmistani,mutta kun huomasin ettei hän usko minua eikä välitä,menin sekaisin ja siihen loppui kaikki järkevä ajattelu/puhe. Olen alkanut pelkäämään ihmisiä ja ahdistuin kun kuulin että meidän naapurille on tulossa vieraita ja joutuisin kohtaamaan heidät. Enkä yhtenä päivänä päässyt hakemaan apteekista lääkkeitä koska siellä oli jono. Tunnen itseni rumaksi ja huonoksi ihmiseksi jatkuvasti enkä usko enään oikein kykeneväni mihinkään..

Toisaalta kykeneväisyys asia on totta,koska epäilyni päässäni olevasta fyysisestä viasta ovat muuttuneet tiedoksi. Kunhan saan henkisesti itseni kokoon,aion tehdä mitä tahansa jotta minut otettaisiin vakavasti tämänkin asian kanssa ja tutkimukset voisivat alkaa.

 "Save me,before whole world fade away"