Tuttujen tunteiden valtaan..

Aamun vitutusmasennusahdistuskuolema on mennyt pois. Käytiin lenkillä ja vanha tuttu tuli kysymään "missäs Kiki on" Pystyin kertomaan ja ei tuntunut missään. Nyt on Suru.. Kohta on vuoden ollut mun kultatyttö poissa. Tää on taas näitä kesken jääneitä käsittelemättömiä/käsittämättömiä asioita joita mun elämän rikale on täynnä. Katselin vielä kertaalleen Kikin kuvia,doberman foorumilla sen lähtöpäivän viestejä ja uurnaa hyllyssä, Taas,taas,taas. Onko pakko kiduttaa itseään? Näköjään on.. Ihmiset sanovat "sure se pois" Mutta jos sydän on tuhantena palasena jo ennestään ja surun tullessa se kaikki menetys,kipu,katkeruus viiltää siellä murskaten palasia.. Miksen minä saa psykiatria? Miksen ole tarpeeksi hullu? Olis joku anonyymi jolle kertoa.