Kun ei nukutuksi saa..

Kun herätykseen on vain muutama tunti ja aamun raskaat työt odottavat. Kun päivän tapahtumat ovat saaneet pääsi täyteen kipeitä muistoja jotka kelaat uudelleen ja uudelleen läpi kuin loppumattoman kuvanauhan. Onnellisille ajatuksille ei ole tilaa. Pahuus on taas voittanut tämän taistelun.
Minun pitäisi olla unessa mutta pelkään sitä. Se kaikki tuska jota et saa jakaa kenellekään vyöryy alitajunnan kautta uneen. Rakkaani pitää saada levätä. Hän on väsynyt eikä edelleenkään tahdo tietää miltä minusta tuntuu.. Olen ymmärtänyt syyn mutten koskaan hyväksy sitä.. Jonain päivänä kaikki saavat katua tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Hukun hiljaa suruun ja katkeruuteen. Koskaan en saa tilaisuutta kysyä MIKSI?? Olen väärä henkilö tähän kaikkeen...

Russutus..

taas pitää pohtia julkisesti ongelmia ja voivotella. Ärsyttävää mutta tarpeellista. voi olla että tämä musertava ahdistus johtuu vain 6 päivän raskaasta työputkesta ja edelleen käsittelykyvyn uloittumattomissa olevista asioista. kaksi päivää olen jo kestänyt ja päättänyt hoitaa itselleni apua. Kummallista ettei niin vain koskaan tapahdu. Tänäänkin lähdimme tuuriin.. Noh, huomenna sitten.

Sekavaa..

Ajan autoa,matka täyttyy,en ole tajuissani,en näe maisemia. Kotona äänet sekoittuvat puuroksi joka raastaa päässäni. Minussa on sairaus
Taas. Tunnen sen sumentavan pääni..

Asfalttiprinsessa..

Onko sieluni liimaantunut asfalttiin? Liian tottunut kaikkeen. Jatkuva liikenteen virta ja ohikiitävät ihmiset omia elämiään kantaen.  Kun tulee hiljaisuus,olen täysin hukassa. Metsä humisee hiljaisessa yötuulessa ja puun lehdet hakkaavat toisiaan vasten korvia särkevällä voimalla. Painetta korvissa,tahdon jonkun äänen,heti! Kitaraakaan ei voi soittaa sormet verillä koko yötä.. Uni tulee kuitenkin,asetan saunan rentouttaman ruumiini vaakatasoon ja huokaa hiljaa.

Mökkielämää..

Liimaa..

Suru liimaa suolalla silmäluomet yhteen. Se valuu minun kasvoilla kun tiedä en mitä teen. Vuosien taisto tätä vastaan on hävitty jälleen. Vaivun hiljaa suruun,pelkoon ja ahdistukseen..

Kokovartalokasvain..

Minä makaan sängyssä. Olen tuntenut kuristavaa ahdistusta koko illan. Yrittänyt keksiä jälleen keinoa peittaa sen,estää sitä näkymästä ja kun uupumukseltani lopetin,huomasin kuinka turhaa se on ollut. Joko sokea ei näe tai ei tahdo nähdä..
ystäväni makaa myös sängyssä. Tuijottaa kelloa ja odottaa kuolemaa. Varmuutta sen saapumisesta ei ole mutta toivo on kulunut jo vähiin. Kuulin asiasta ravintolassa. Sen yön tunnelma oli menetetty..

Huomenna on työpäivä. Menen vastenmieliseen paikkaan haukuttavaksi. En ole vieläkään tarpeeksi vahva kestääkseni sen. Missä on hän joka menneisyydessä piilotti minut musiikkiluokkaan välitunneilla? Hän voisi piilottaa minut nyt..
Ahdistus pitää minua valveilla eikä itkuisella pyynnölläni ollut vaikutusta. Luen jälleen väärää kirjaa. Luulin olevani riittävän vahva. Niinhän minä aina....