Yksinäisyyden koulu...

Heipähei.. Täällä taas. Nyt tulee!!

Viimeviikot olen saanut\joutunut harjoittelemaan yksinäisyyttä. Päätin lopulta,että se on kaikista ja kaikille parasta. Jätin armaani ajatuksella "mitäpä sitä elämäänsä tuhlaamaan" vaikka edelleen Hän on ainoa jota todella rakastan.. Kun viimeiset "viralliset" yhdessäolopäivät olivat pelkkää riitaa ja minun henkistä helvettiäni,oli pakko viheltää peli poikki.  Siinäkohtaa ei rakkaus paljoa paina..
Lähdin mökille. Koirat mukaan ja menoksi. Luonnon rauhassa ja takka/ulkotulen äärellä oli kerrankin aikaa omille ajatuksille. Nautin joka hetkestä täysin enkä olisi halunnut lähteä pois,mutta lupauduin siskolleni eläinvahdiksi Vilppulaan josta tätä textiä nyt kirjoitan...

Mökki on kumma paikka siellä mieleni rauhoittui ja pakkoliikkeet kuten jatkuva hampaiden narskutus loppuivat. En edes aluksi huomannut moista ihmettä,mutta ällistyin tajutessani. Menihän siinäkin kymmenen vuotta ja yhdet hampaat.. Yritin kasata tätä kolmea vuotta jonka vietin armaani kanssa. Se osoittautui kyllä hankalaksi. Riidan ja rakkauden määrä on ollut vakio läpi koko suon. Tuskin muillakaan sen helpompaa,mutta omalla kohdalla tuntuu raskaalta..

Nyt kun olen sydämmenpuolikas,on minulla vihdoin vapaus. Voin tehdä omat valintani ja kärsiä/nauttia seurauksista. Vastuun kannan yksin ja kohtaan omat ongelmani täysin uudessa valossa. Tuntuu huojentavalta,sillä olen tavallaan pelännyt sitä eikä se ollutkaan niin vaikea/raskas tie kuljettavaksi..

niin.. Loppupäätelmä tästä on siis se,että on helpompaa olla yksin kuin yhdessä. "kun kaiken menettää,vain vapaus käteen jää"

Itsesäälin äiti...

Olen pahoillani jälleen hiljaisuudesta.. Nyt kirjoituttaa..

Varoituksen sanat,tämä teksti saattaa olla itsesäälissä kieriskelyn ja muunkin joidenkin mielestä raukkamaisen kirjoituksen äiti..

Voi minä ja minä. Olen ollut hiljaa,koska en yksinkertaisesti vain jaksa. Jokaiset pienet rippeet henkisestä ja fyysisestä jaksamisestani alkavat olla lopussa ja synkkää taivasta on eloni tiellä myös jatkossa.

 Suhteeni on kuollut. Meillä ei ole kuukauteen ollut mitään,mitä normaali ja terve parisuhde pitää sisällään.. Rakkaani syöpähoidot ovat loppuneet,mutta hänen henkinen kaamoksensa ei.  Hän ei huomioi minua,ei helli,ei kehu,eikä me enään yhdessä puuhastella mitään... Joskus olimme jokapäivä onnellisia,mutta ne ajat ovat olleet ja menneet. Ja jos hän haluaa kanssani tehdä jotain,tulevat minun omat psyykkiset ongelmani esteeksi. Olen yrittänyt puhua ja kertoa,mutta sanani ja yritykseni ovat yhtä tyhjän kanssa...
Minua ahdistaa. Minua ahdistaa kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä. Olen masentunut ja itkuinen. Kaipaan hellää kosketusta,sanaa tai jonkun kertomaan että minä vielä selviän.  Eikö kukaan?
Mikään ei tunnu miltään ja olen lakannut edes välittämästä. Jopa rakkaiden eläimieni hoitaminen tuntuu välillä ylitsepääsemättömältä.. Lenkille,lenkille!!! vouhottaa koirat,mutta minulle tulee vain paha olo. Koirat vetävät narussa,toinen tappaa kaiken mikä liikkuu(koirat,lastenvaunut,polkupyörät) eikä minulla ole halua,kykyä eikä mahdollisuutta korjata tekemiäni virheitä. Toinen koira on vain niin tyhmä,ettei sen kouluttamisyrityksistä ole tullut mitään. Kun ei vaan tajua!! Yksinkertaisesti sanottuna olen täysin lamaantunut tekemään mitään mitä pitäisi.. Kaikista huvittavinta tässä on se,että tiedän tasan tarkkaan mitä minun tulisi tehdä.

Raha..Voi tuo kaiken pahan alku ja juuri. Minulta loppui opintolaina enkä pysty soittamaan kelaan anoakseni sitä lisää. Kädet tärisevät ja hikoan kuin pieni sika auringossa. Siskoni pelasti minut kerran pikavippikierteestä,mutta vajosin siihen uudelleen. Autoa en ole pystynyt maksamaan. Kai sekin (ja työt siinä sivussa) viedään minulta.. Nyt pitäisi muuttua 5000 euroksi rahaa.. Ei onnistu.

Terveys meni. Kädessäni todettiin krooninen rasitusvamma,joten taitaa minun työni olla tehdyt.. Ei pysy lypsin kädessä eikä minkään muun työn ajatteleminen saa minussa positiivista reaktiota aikaan. Hain kyllä syksyllä alkavaan klinikkaeläinhoitajan kouluun,mutta sinnekin on 250 hakijaa ja 25 otetaan. Mikä on siis todennäköisyysprosentti? Mitätön..

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset. Joskus on hetki kun ei ahdista,kuten toissapäivänä ja eilen kun olin "hermolomalla" siskoni luona. Sisko se vaan jaksaa kuunnella ja hänen kihlattunsa on mahtavin ihminen jonka olen koskaan tavannut. Tosin kun katselin heidän pusutteluaan ja jatkuvaa hyväntahtoista piikittelyä,ajattelin taas omaa suhdettani...
Humalassa tulee sanottua kaikenlaista ja minä suorana ihmisenä toimin kehotuksen "muutetaan erilleen" mukaan. Valitettavasti minulla ei ole rahaa eikä muutenkaan mitään mitä muutto vaatisi. Soitan ehkä sosiaalitoimistoon ja pyydän aikaa. Josko saisin maksusitoumuksen ja sitäkautta asunnon. Yksi kaveri kyllä ehdotti että muuttaisin heidän tyhjillään olevaan asuntoonsa.. Harkitaan!

Palaan vielä haukkumaan miestäni.. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin,hän loukkaantuu jo siitä että hänet mainitaan viimeisenä tekstiviestissä äidilleni.. Narsisti? Ehkä.. Ja kun haluan lähteä johonkin ja pyydän häntä mukaan "hei lähdetään mökille,hei lähdetään Jakelle" niin hän ei suostu ja perustelee sen jotenkin. Kun sitten lähden yksin,olen minä itsrakas ja paskapää kun jätän hänet yksin. Hänen päivänsä täyttyvät telkkarista ja shakin peluusta. Hän käy myös elokuvissa,mutta kuten jo tiedätte,dissosiaatiohäiriöni estää minua muistamasta elokuvan tapahtumia ja se ahdistaa pohjattoman paljon. Ihan kuin en itse olisi ollut siellä,vaan joku olisi kertonut käyneensä. Turhaan siis maksan vähistä rahoistani elokuvaloppua,jos näin käy joka kerta. 

Huoh,johan helpotti... Jatkan ehkä illalla,ehkä huomenna,mutta lupaan jatkaa. Nyt menen suihkuun että itsesäälin mudat lähtisivät vartalostani.