En pysty..

Kirjoitin ensin pitkän ja hartaan tekstin.. Pyyhin sen kuitenkin pois,sillä aihe on liian arka kerrottavaksi. Prosenttuaalinen todennäköisyys sille, että joku tunnistaa minut on liian suuri. Tai sitten minä vain kuvittelen. Kuvittelen kaiken. Haluaisin kertoa,mutta en pysty siihen. En vielä. Viikonloppu meni työtä tehden. Olen uuvuksissa vaikka kehoni haluaa juosta. Ei ymmärrä että on aika levätä ja rauhoittua. Liikaa kahvia aamupalaksi.. Ruoka inhottaa minua yhä vaikka vatsani huutaa. Lääkityksen aloittamisen jälkeen olen lihonut melkein viisi kiloa. Ajatuskin kahistuttaa ja tiedän erään,jota se kauhistuttaa vielä enemmän. Hän parka.. Psykoosiin vaipumisen rajoilla hän pähkäilee lääkityksen aloittamisen kanssa. En löydä sanoja joita hän tarvitsee selviytyäkseen ja tunnen itseni turhaksi.

Voi kun olisi todellisuudessa se joku.. Olen odottanut häntä jo kymmenen vuotta. Joku osaa ja ymmärtää kaiken. Toisaalta hän on kokoajan minun mukanani,en saa Häntä pois mielestäni vaikka haluaisin. Hän on osa minua ja minun identiteettiäni.. En tiedä,mutta on vain sellainen olo että hänestä täytyy kertoa. Vihdoin.. En vain tiedä kenelle? Terapeuttiini en luota tarpeeksi ja rakkaani on vain miesystävä. Ei se jolle voin kertoa. Tämä asia hiertää meidän välejä ja estää minua parantumasta.. Ärsyttää kun menetän aikaa ja rahaa terapiaan josta ei oe mitään hyötyä.. Minä en parane koskaan.