Tänään on kohtaamisen aika.. Tahtomattani kylläkin. Kohtaan tunteen kun kaikki pienimmätkin asiat ja toisten olevaisten teot alkavat kasvattaa otsassa muhivaa kyrpää. Onneksi olen yksin kotona,saan kiukutella täällä rauhassa. Meni hermot koiraan, kun se tuli niin iloisena ja häntäänsä heilutellen nuolemaan käsiäni (nuolee tauotta ihmisiä) Meni hermot kun en saanut sätkääni paperia suoraan ja jouduin purkamaan koko paketin. Suorastaan vituttaa tälläiset aamut kun mikään ei tunnu menevän hyvin. Noh,olihan minulla kaksi hyvääkin päivää välissä ja ehkä suuttumus on vain seurausta pettymyksestä jonka tunteminen on ollut minulle vaikeaa. Pettymys on terapeuttini mukaan vaikein tunne mitä ihminen pystyy tuntemaan. Minä tunnevammainen ,sanan varsinaisessa muodossa, olen samaa mieltä.. Hän sanoi myös että tuntemista voi harjoitella,jotta kestäisi ne hetket kun tunteet hyppäävät puskan takaa ja yllättävät sinut. En täysin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti,mutta ehkä se selviää vielä..
Kirjoittaminen helpottaa taas. Pelkään että tämän päivän suunnitelma lähteä kahdeksi kaupunkiin menee pieleen enkä pääse lähtemään kotoa. Pelkään myös että jossain vaiheessa päivää alan taas nielemään ja mässyttämään suullani niin että se kipeytyy.. Uusin pakko-oire ystäväni.
Kun olen vihainen,dissosioidun voimakkaasti. Turhautumista ja kiukkua lisää sitten se kun mikään ei onnistu ja unohdan vähän väliä mitä olinkaan tekemässä. Nämä päivät kun yksinkertaisemmatkin asiat menevät pieleen ovat raskaita jo ylikuormittuneelle päälleni. Olen kai sitten niin katkera, että jokainen kerta kun suutun,mieleni tuo muistikuvia ja flasbackkejä menneestä. Terapeuttini on myös sitä mieltä että jokainen tunne voi tuoda juuri siihen tunteeseen liittyviä muistoja. Välillä kuitenkin tuntuu etteivät muistot ole todellisia. Tai hermostun itselleni kun ne kuvat ja välähdykset ovat jatkuvasti samoja välittämättä siitä mitä tunnen.. Tekisi mieli kertoa niistä,mutta ajatuskin ahdistaa..
Kello käy ja lenkillelähtö lähenee.. Onneksi vein koiran iltapissalle vasta 11 aikaan illalla niin se malttaa vielä puolisen tuntia. Istun meinaan yövatteisillani tässä kahvikupin kanssa. Menee hetki ennenkuin pääsen ulos. Sain selville muuten, että äitini on käynyt terapiassa jo 10 vuotta.. Mikä on niin vialla ihmisessä ettei tavallinen 3 vuotta ja 200 tapaamista riitä? Vai onko hän kiintynyt terapeuttiinsa niin että maksaa itsensä kipeäksi siellä käymisestä? Olisi mielenkiintoista nähdä hänen terapeuttinsa tekemä yhteenveto....
Nyt lenkille!! Jatkan ehkä myöhemmin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti