Niin,täällä olen. Minut vietiin ambulanssilla Mäntän sairaalaan jossa nuori kandi ei oikein tiennyt mitä tehdä. Pyöritteli vain silmiä ja sanoi että huomenna pääsen pois. Siskoni kihlattu jäi kanssani yöksi ja ajoi minut tänne.. Osasto vaikutti tokkuraisesta minusta kovin suurelta ja sekaiselta,mutta pian oloni selkiytyi. Huonekaverini oli lomilla,mutta palasi vielä samana iltapäivänä.. Mukava ihminen. Iltapala seitsemältä ja lääkkeet kahdeksalta. Varttia myöhemmin olinkin jo sängyssä. Tosin näin sitten elämäni ensimmäiset harhat. Äiti ja isä seisoivat sänkyni vierellä ja minua pelotti. Lisää lääkettä ja takaisin uneen.
Tylsäähän täällä on ja tunnen olevani porukan selväjärkisin. Kaikilla muilla sairaus näkyy ulospäin. Toki minä järjestin täällä jo yhden shown jonka vuoksi tuli vartija ja päivystävä lääkäri paikalle. Vittukun meni hermot! Toisaalta olisin halukas lähtemään kotiin,mutta en tiedä pärjäänkö minä siellä? Entä jos sama toistuu? Kuka minua silloin auttaa..
Huomenna tulevat vanhemmat ja sunnuntaina Hän. Maanantaina suunniteltu kotiutumispäivä. Sitten tarvitsee taas olla fiksu ja filmaattinen aikuinen. Ikävöin jo eläimiäni ja ajatuskin saa minut itkemään. Onneksi tiedän että niistä huolehditaan..
Rakkainta odotan kovimmin. Hän on toivo tulevasta. Häpeän yhä viikonlopun tapahtumia enkä voi sille mitään. Yhtä hoitajaa inhoan. Hän katselee minua halveksuen...
Nyt täytyy mennä,päivälääkkeet tarjoillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti