Luin vanhaa päiväkirjaa,monen monta tarinaa.
Kuinka yhtä lasta kaikki kiusaa,ja löydä ei rakastajaa..
.. Niin. 20 tarinaa luin aamulla ja itku kurkussa mietin. Kuinka oma päiväkirja voi tuntua näiden vuosien jälkeen kuin toisen henkilön elämänkerralta?
Niin paljon ahdistusta,
orastavaa sairautta..
Tiesin sen sisimmässäni ettei minussa ole kaikki palaset kohdallaan,mutta silloin ei ollut ketään jonka kanssa jakaa tuo tunne. Murrosikäinen tyttö vain potki kaikkia avunanto yrityksiä vastaan jotka tulivat ja veivät viimeisenkin ystävän. Eläimet olivat ainoa turva tuon lapsen elämässä ja niin se taitaa olla vielä tänäkin päivänä..
Kuka antaisi rakkautta,
peittämään kaipausta..
Muutamaan kertaan mainittu Tarja,oli joidenkin hetkien pelastus. Hän on hakenut minut pois kotoa kun äiti on käynyt väkivaltaiseksi ja kun seinät ovat todella kaatuneet päälle. Kumpa voisinkinsanoin kuvailla tätä tunnetta.. Voisimpa kiittää! Mutta mihin lie kadonnut tuokin enkeli? Takaisin taivaaseen varmaan..
Projekti on vasta alussa.. Jatkuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti