torstai 19. joulukuuta 2013
Lähempänä kuin luulinkaan..
"yhdessä iäti"
Ja kuinkas kävikään?
Onni onnettomuudessa,he sanoivat,
mutta minä en näe sitä missään..
Sopimukseen on kirjoitettu
"kunnes kuolema teidät erottaa"
Ja niinhän se tekee,nopeammin kuin olin kuvitellut.
Sinun lähtölaskentasi on alkanut,minun ei.
Vain aika on tottua pohjattomaan suruun...
Niin,Rakas kaatui portaissa 1.12 ja hänet vietiin tajuttomana sairaalaan. Tutkimuksissa kuvattiin keuhkot,ettei hän ole vetänyt verta henkeensä. Keuhkoissa outoja tummia läiskiä ja varjostumia joita alettiin tutkia tarkemmin. Viikko onnettomuuden jälkeen tuli diagnoosi: Keuhkosyöpä...
Tunteet ovat sekaisin. En ymmärrä asiaa. Lupaus pysyy voimissaan,mutta aika,se käy hiljalleen vähiin. Muistan kerran humalassa käydyn kuolemapoliittisen keskustelun "en minä ainakaan syöpään kuole" Hän sanoi.. Etpä niin,rakas,Etpä niin...
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
Hiljaisuus rikki..
Ainoa asia jota olen miettinyt,on se että miksi olen niin huono ottamaan vastaan negatiivista palautetta? Koiratreeneissä eräs mies karjaisi minulle ilkeällä äänellä "älä tule sieltä" ja olin sanaton. Tuskin hän pahaa edes tarkoitti,mutta tunti todella pahalta ja miljoonat torjumiset ja hylkäämisen tulvahtivat mieleeni.. Töissä yritän olla täydellinen,mutta kuten elämässäni yleensä,se on lähes mahdotonta. Nyt on sellainen työpaikka jossa en pärjää yksin ja isännän on oltava hommissa mukana jatkuvasti. Avant-pienkuormaajassa on niin iso kauha etten pysty ajamaan sitä, kolmea lehmää pitää taluttaa lypsylle ja vasikoita on 11klp.. Toki saan kiitosta siitä että olemassa,mutta jotenkin jää vaivaamaan että sairaslomalaisella ei ole hetkeäkään vapaata vaan joutuu juoksemaan kanssani navetassa aamusta iltaan..
Suhdekuviot ovat myös sekaisin. Emme ole ehtineet puhumaan tärkeistä asioista koska olen väsynyt jatkuvasti ja eräänä iltana kun hän oli humalassa.tuli ilmi paljon asioita.. Hän on edelleen mustasukkainen kaikille ja kaikista. Jopa tilan isännästä. Seksiä on liian vähän ja se on huonoa. Jokainen kerta jää sellainen tunne ettei tämä riitä.. Olemme kuin vanha aviopari joka käy kerran viikossa saunassa ja sängyssä.. Niin rutiininomaista ja aina samanlaista. Missä on se kiihko jolla suhde saadaan kuntoon? Kumpikaan ei uskalla sanoa mitä haluaa syystä jota en osaa nimetä..
Nyt tuli kiire,jatkan myöhemmin..
maanantai 21. lokakuuta 2013
Ei asiaa..
Tuo takki tulee Pätkälle ja on jo 14/ 45cm pitkä. Toinen,punainen, takki on 29/57cm. Varsinkin uusi lapsemme Homppu on niin kylmänarka että tarvitsee hiukan lämmikettä joten tilasin Bilteman nettikaupasta niille sadetakit joiden alle ajattelin ommella villan/paksun fleesen. En tiedä mistä tämä innostus ja henkinen balanssi on oikein tullut. Ehkä Homppu toi sen mukanaan..? Peruin jopa terapian vedoten alkavaan flunssaan ja "ei minulla ole mitään kerrottavaa"
Olinhan minä töissä. Jopa 3 päivää ja hauskaa oli. Sunnuntaina vain kesken lypsyn katkesi sähköt ja hommat tyssäsivät siihen.
Nyt jatkan kutomista,palaan jos tulee jotain mieleen..
lauantai 5. lokakuuta 2013
Uusi elämä ystävälle..
Itse olen vihdoin löytänyt henkisen balanssin. Tuntuu jotenkin niin tasapainoiselta ja hyvältä pitkästä aikaa. Ei enään tylsiä päiviä kotona yksin ja ahdistuskin on pysytellyt taka-vasemmalla. Hyvä niin,sillä nyt jos joskus minun tarvitsee olla tasapainoinen johtaja koirille. Huomenna olisi terapia,mutta minulla ei ole mitään kerrottavaa hänelle enään. En ole lukenut päiväkirjoja,enkä miettinyt mitään syvällistä sillä koko aika on kulunut vain koirien kanssa. Joskus kun mietin miksei terapeuttini voi nähdä minua useammin,mutta nyt mietin peruisinko ajan? Kasvattaa laskuja vaan entisestään sillä että höpöttää samoja juttuja kuin vastaantulijoille...
On minulla ollut murheitakin.. Ystäväni Allu-koira nukutettiin ikiuneen torstaina. Pätkä ja allu olivat mitä parhaat ystävät ja minultakin tuli itku kun kuulin asiasta. Hyvää matkaa allu,sano tutuille terveisiä.
Kuvassa Pätkä ja Allu..
torstai 3. lokakuuta 2013
perjantai 27. syyskuuta 2013
Brutus..
katselet minua tovin.
Muistutat minua menneestä
jota kaipaan kovin.
Sinun tummat silmäsi
kuin tähtitaivas yön.
Vain sinun tuomiesi muistojen tähden
Minä nukun,minä syön..
Niin,hevoset. Nuo uljaat nelijalkaiset jotka joskus olivat koko elämäni ydin. Nyt tuntuu jotenkin tyhjältä ja tekpyhältä. Odotinko minä liikaa? Muutama kierros kaikissa askellajeissa ja siinä se tunti sitten olikin. Loppukaartoon ja pois..
Unohtunut rakkaus..
Nyt lenkille. Parin päivän päästä tänne tulee homppu-koira hoitoon jota odotan innolla..
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Jännitys ja pakko-oireet
Niin,itse aiheeseen. Luin tänään artikkelin jossa kerrottiin jännityksestä. Jännitystä voi kuulemma olla kahta eri laatua eli tiedostamatonta ja tiedostettua. Tiedostettu jännitys on kaikille ihmisille tuttua. Jokainen vain kokee sen eritavalla. Taasen tiedostamaton jännitys voi esiintyä monellakin tavalla tietoisuuteen, ilman että sitä tunnistaa. Minä jännitän päivittäin varmasti sekä että. Tällähetkellä auton etsiminen ja perjantainen ratsastustunti ovat suurimmat aiheet jotka aiheuttavat tiedostettua jännitystä.. Lähetin meinaan sähköpostia kolmesta hyvältä vaikuttavasta kärrystä joilla voisin kuvitella ajavani ja perjantain tunnin onnistumisesta kun ei ole takeita, olen hermona.. Ja se tiedostamaton. Mitä se on? Tunne kaupungilla kulkiessani? Kun tapaan tutun ihmisen? Sen tuntee,muttei ymmärrä.. Jos asiaa ajattelee tältä kantilta,minähän jännitän jatkuvasti. Sitä tunnetta ei voi pukea sanoiksi,mutta se seuraa minua.. Voiko jännitys muuttua ahdistukseksi? mikä sen laukaisee? Johtuuko puskasta hyökkäävät pakko-oireeni siitä? Tänäänkin olen nieleskellyt tuhansia ja tuhansia kertoja.. Ja hampaat narskuvat.
Olen narskuttanut hampaitani niin paljon,että leukaniveltä särkee. Tuskallista. JOS minulla olisi kanttia puhua lääkärini kanssa,voisin aloittaa hänen suostumuksellaan kokeilun "aamulääkkeet + ketipinor." ja katsoa vaikuttaako se pakko-oireisiini? Nyt kun syön ketipinoreita vain äärimmäisessä hädässä joka tälläkin hetkellä on päällä. Elämästäni ei tule mitään jos tarvitsen voimakkaampia rauhoittavia. Yksi tie helvettiin...
Toisaalta taas pakko-oireet voivat johtua aivan jostain muustakin. Ehkä se on jonkinlainen huomautus tietoisuuteeni siitä,että defenssin läpi on purjehtimassa ajatuksia. Kiellettyjä sellaisia. Näinä päivinä en enään järkyty mistään mitä mieleeni putkahtaa,mutta joskus tulee sellainen olo että pitäisikö? Järkyttyykö normaali ihminen tästä? Mikäli näin on,tunnen itseni sairaammaksi kuin koskaan..
Voiko parantua jos tuntee itsensä sairaaksi? Onko tämä vaihe kohti tunnnetta että on terve? Paljon on taas kysyttävää terapeutiltani...
Hän uskalsi viimeksi vihdoin avata suunsa.. Mutta vain hetkeksi. "olenko minä kuullut oikein että kierrät menneisyyttäsi kuin kissa kuumaa puuroa?" Ja niinhän se on. Haluan tietää miksi olen unohtanut vuosia elämästäni? Mutta sen tietäminen voi aiheuttaa jotain pahaa. Hallitsemattomuutta.. Ehkä kaiken pelon ja halun ristiriidassa onkin vain yksi harhainen tunne siitä että totuuden paljastuttua, en voisi enään hallita itseäni. Onko itseni hallinta minulle niin tärkeää? Miksi? Enkö voisi vain heittäytyä ja antaa virran viedä mukanaan? Oman itseni hallinnan menettämisen pelko voi olla syy siihen etten halua tuntea mitään voimakasta kuten vihaa tai syvää surua. Nuo tunteet kun ovat vieneet vahvempiakin mukanaan..
Kaikesta ajattelusta huolimatta,tämä yö menee valvoen..
tiistai 24. syyskuuta 2013
Ystävyyssuhteet..
Olen jotenkin taas erakoitunut. Paljon olisi ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa,mutta olen mieluummin yksin. Sitten tulee taas niitä blogikirjoituksia kun on niin tylsää ja kurjaa yksin. Hei,olenko minä tyhmä? Voisin ottaa sen puhelimen kauniiseen käteen ja soittaa kansalle että tulisivat viihdyttämään minua..
Näin tässä kunnossa on vaikeaa olla sosiaalinen,vaikka haluaisin. Kuvitelmat "hei eivät pidä minusta" ovat voimistuneet. Tuntuu taas niin ristiriitaiselta ja kaaos täyttää pään. Kaikki asiat huutavat ja mielessä on kakofonia jonka keskellä yritän elää. Ehkä tämä tästä vielä...
Eilen oli terapia. Sain häneltä luettavaksi yhteenvedot ja olen vähän hämilläni. Terapeuttini tyyli kirjoittaa ärsyttää minua. Niin nopeasti ja lyhyesti kuin vain voi.. Tulee sellainen olo,että olen merkityksetön hänelle.
"plas lukee laspuusajan päiväkirjojaan ja ihmettelee kun ei muista kirjoittaneensa niitä. Kertoo löytäneensä traumaattisia muistoja.Mieliala alakuloinen ja väsynyt. Ei näe päämäärää elämässä "
Jaa,näinkö se asia menikin.. Siinäkö oli kaikki mitä 45min aikana ehdin sanoa? 3 lausetta.. PRKL..
On turhauttavaa käydä terapiassa kun ei saa minkäänlaista vastakaikua ajatuksilleen. En ymmärrä miksei hän voi kertoa mielipidettään tilanteestani suoraan? Tai kirjoittaa siitä? Olenko minä niin väärässä omista fiiliksistäni lopuujen lopuksi?
Soitin äidille ja kiitin 25eurosta jonka hän antoi.. Olisin muuten joutunut kävelemään kotiin keskustasta. Hän onneksi lupasi hoitaa kiireellisemmät laskut joten yksi kivi vierähti sydämmenltäni. Ehkä hän ei vihaakaan minua niin paljon kuin olen kuvitellut. Vai pelastaako hän minut talouskaaokselta vain korjaillessaan tekemiään virheitä ja siitä seuraavaa pahaa oloa? En ymmärrä häntä.. Ja ehkei minun olekaan tarkoitus.
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
Huonot päivät..
"sitten kun osaan kaikki huonot päiväsi ulkoa
voit kutsua öitä sisään
sitten kun osaan kaikki painajaisesi ulkoa
voit keksiä niitä lisää"
Uusin pakko-oire ystäväni on saapunut kiduttamaan minua.. Olen uuvuksissa vaikka kello on vasta yksi. Kyllästyin tähän nieleskelyyn ja mässyttämiseen jo ensimmäisen 5 minuutin jälkeen,mutta se ei auta. En pysty hallitsemaan sitä. En saa henkeä,erisyystä kuin ennen. Oi kumpa olisi joku keino,millä tämän saisi pois..
Etsin vastausta kysymykseen jota en tiedä. Jotain on liikahtanut alitajunnassani. Ehkä eilinen pettymys laukaisi tämän,kun odotin niin siskoani saapuvaksi. Hän ei tullut,eipä tietenkään.. Lupasi tulla tänään,mutta nähtäväksi jää..
Kaikki hajoaa käsiin. Auton vikalista yltää taivaaseen ja puhelimesta hajosi mikki. Nyt on vanhavanha samsung käytössä jossa ei ole nettiä tai edes kameraa.. Läppärin näyttö vilisee mustia raitoja ja odotan vain koska sekin pimenee. Päällimmäinen tunne on jokin surua muistuttava. Tietynlaista haikeutta havaittavissa.. En tiedä,onko tässä elämässä enään mitään järkeä. Jotenkin voimat alkavat jälleen hiipua.. Huomenna on terapia jota odotan. Toivottavasti on jo parempi fiilis silloin. Olen kyllästynyt jankuttamaan samaa hänelle,kuinka on huono olo ja kuinka olen oman itseni orja. Lenkillä juttelin jonkun ventovieraan naisen kanssa koirista pitkään. Voi olla että muisto Kikistä laukaisi tämän mässyttämisen. Ikävä on myös erästä,joka on ollut kateissa minulta jo vuosia. Miksen voi antaa menneen olla ja keskittyä vain olemaan olemassa? Enhän minä voi sitä tehdä kun kerran maksan terapeutille juuri sen tonkimisesta. Voi kun minulla olisi joku johtolanka jota seurata. Päiväkirjat ovat ainoa todiste siitä että olen ollut joskus pieni.. LässynLässynlää ja sitärataa.....
perjantai 20. syyskuuta 2013
Maaseudun rauhaan..
Isäntä vei koiran ulos.. Aamu ei oikein tunnu lähtevän käyntiin ilman lenkkiä. Kuuma kahvi valuu kurkkuani pitkin ja hiljalleen alkaa vaikuttaa. Olen tavallani riippuvainen aamujen struktuurista, sillä hyvät päivät syntyvät samasta kaavasta aamulla. En siedä ajatusta "mitä tekisin seuraavaksi" tai jos on tylsää. Kokoajan pitää olla jotain,nytkin kirjoitan ja seuraavaksi menen suihkuun.. Luulisi että on uuvuttavaa kun pitää olla kokoajan liikkeellä ja tekemässä jotain, mutta minun psyykkeeni hajoaa palasiksi jos olen paikoillani.
Miten TE koette ne hetkekt kun ei ole mitään tehtävää? Kun pitää/voi vaan olla möllöttää paikoillaan.. Ahdistaako vai onko vapauttavaa?
Eilen tuli työkutsu.. Oujee!! Tosin vasta 17-19.10 eikä sen enempää. Työpaikka on lähellä ja minulle tuttu. Ensi perjantaina toteutan pitkäaikaisen unelmani eli lähden ratsastamaan.. Olen ollut ilman hevosia lähes kuusi vuotta toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Ratsastin 10-16 vuotiaana kerran pari viikossa. Hevoset olivat minulle kaikki kaikessa.. On kummallista miksi jokin tuonkaltainen asia vain jää pois elämästä. Onko teillä käynyt samoin?
Pari tuntia ja lähtö.. Kirjoittelen kuulumisia vielä illalla..
17:15
Mummo :-/ Kertoi vakuuttavan tarinan enostani joka kuulemma sotkeutunut huumekuvioihin jo vuosien ajan ja kuinka poliisit olivat käyneet mummollakin kahdesti. Kertoi myös että siellä oli käynyt varkaita ja olivat sotkeneet koko huushollin ja varastaneet lompakon sekä 700€.. Äiti soitti siskoilleen ja selvisi, ettei kumpaakaan asiaa ole todellisuudessa tapahtunut.. Huolissani olen.
Äiti :-( Sitä samaa teeskentelyä ja esittämistä kuin aina ennekin.. Käytiin citymarketissa matkalla mummolle ja huhhuh mikä ostosreissu. 5min kauppaan astumisen jälkeen jo piti popsia rauhoittavia kun kuulemma Isä ei odota häntä ja on itsepäinen kun menee yksin hyllyjen väliin.. AGRH! Minä niitä rauhoittavia tarvitsen.. Käy sääliksi isää joka joutuu raskaan työviikon jälkeen kestämään vielä äitiä. Tiedän että hän haaveilee poismuutosta ja omasta asunnosta jossain kaukana,mutta tiedämme molemmat ettei äiti tulisi kestämään yksinoloa hetkeäkään.
Äidilläni on inhottava tapa keksiä itselleen sairauksia jotka pakottavat hänet jäämään sohvalle istumaan.. Mitään todellista syytä asialle ei ole olemassa,vain hänen laiskuutensa ja loputon periksiantaminen. Sitten saan kuunnella sitä valitusta kuinka hän on lihava ja ruma ja kuinka kukaan ei välitä ja kaikki maailman asiat ovat huonosti.. Rasittavaa näin, kun tätä on kestänyt koko elämäni. Ymmärsin jälleen etten tunne häntä kohtaan mitään muuta kuin inhoa.
On niin helppoa kirjoittaa "poistuisi elämästäni pysyvästi" tyyliin kun tiedän sen ettei se auttaisi minua. Kun hän lopulta kuolee, olen surun murtama. Miten voi vihata ja kuitenkin jollain tasolla rakastaa ihmistä niin syvästi samaan aikaan..?
Viha,kiukku ja pettymys..
Kirjoittaminen helpottaa taas. Pelkään että tämän päivän suunnitelma lähteä kahdeksi kaupunkiin menee pieleen enkä pääse lähtemään kotoa. Pelkään myös että jossain vaiheessa päivää alan taas nielemään ja mässyttämään suullani niin että se kipeytyy.. Uusin pakko-oire ystäväni.
Kun olen vihainen,dissosioidun voimakkaasti. Turhautumista ja kiukkua lisää sitten se kun mikään ei onnistu ja unohdan vähän väliä mitä olinkaan tekemässä. Nämä päivät kun yksinkertaisemmatkin asiat menevät pieleen ovat raskaita jo ylikuormittuneelle päälleni. Olen kai sitten niin katkera, että jokainen kerta kun suutun,mieleni tuo muistikuvia ja flasbackkejä menneestä. Terapeuttini on myös sitä mieltä että jokainen tunne voi tuoda juuri siihen tunteeseen liittyviä muistoja. Välillä kuitenkin tuntuu etteivät muistot ole todellisia. Tai hermostun itselleni kun ne kuvat ja välähdykset ovat jatkuvasti samoja välittämättä siitä mitä tunnen.. Tekisi mieli kertoa niistä,mutta ajatuskin ahdistaa..
Kello käy ja lenkillelähtö lähenee.. Onneksi vein koiran iltapissalle vasta 11 aikaan illalla niin se malttaa vielä puolisen tuntia. Istun meinaan yövatteisillani tässä kahvikupin kanssa. Menee hetki ennenkuin pääsen ulos. Sain selville muuten, että äitini on käynyt terapiassa jo 10 vuotta.. Mikä on niin vialla ihmisessä ettei tavallinen 3 vuotta ja 200 tapaamista riitä? Vai onko hän kiintynyt terapeuttiinsa niin että maksaa itsensä kipeäksi siellä käymisestä? Olisi mielenkiintoista nähdä hänen terapeuttinsa tekemä yhteenveto....
Nyt lenkille!! Jatkan ehkä myöhemmin..
torstai 19. syyskuuta 2013
Uusi diagnoosi?
http://koti.welho.com/marhalla/TR_PTSD_lapsilla_ja_nuorilla.html
Yleisimmät oireet:
- Itkuisuus, kiukkuisuus
- Kieltäytyy nukkumasta yksin
- Painajaiset, pahat unet
- Pelokkuus ilman näkyvää syytä
- Huolestuneisuus
- Surullisuus, vetäytyminen, eristäytyminen
- Ei halua olla yksin; takertuu aikuisiin
- Kärsimättömyys; turhautuu nopeasti
- Ylivilkkaus
- Aggressiivisuus, kiukunpuuskat, raivokohtaukset
- Selittämättömät kivut ja säryt; ruumiillisten sairauksien paheneminen
- Säpsähtely, säikähtely
- Taantuminen (lapsi käyttäytyy lapsellisemmin kuin ennen traumaa)
- Traumaa muistuttavat leikit, pelit, piirustukset, tarinat
- Puhuu jatkuvasti traumasta
- Välttelee traumasta puhumista (myös kysyttäessä)
- Pelkää ja ahdistuu traumaan liittyvistä asioista, esineistä ja tapahtumista
Normaalin perhe-elämän täydellinen puuttuminen,koulukiusaaminen, huonot ja väkivaltaiset miessuhteet ja kaikki muu varmasti jo yksinäänkin riittää laukaisemaan tämän..
Mielipiteitä?
keskiviikko 18. syyskuuta 2013
Yksin kotona..
Seuranani on vain, pelot ja traumat menneen.
Jotkut kehtaavat ihmetellä, miksi minä niitä murehdin?
Ja heille voin sanoa, eteen ne tulevat kuitenkin..
..Aivan.. Kirjoitukseni ehkä osuu ja uppoaa joihinkin ja sitten on ne,jotka kuvittelevat minun kerjäävän sääliä. Tämä blogi on kuitenkin vain työkaluni terapian ohessa matkalla terveempään minään. Kirjoittaminen on huomattavasti helpompaa kuin puhuminen ja ison D:n takia minun on kirjoitettava kaikki ajatukseni ylös,jotta muistaisin ne myös terapiassa..
Eilen oli terapia. Olin ihan hyvällä tuulella vaikka jännitinkin miten hän reagoi jos reagoi lainkaan. Eipä siinä miehessä tapahtunut muutosta suuntaan eikä toiseen kun luin kirjoituksiani hänelle. Niin rauhallinen ja itsevarma ihminen. Ainoa mitä hän sanoi oli "on se kyllä merkillistä mitä ihmettä sinulle on tapahtunut kun noin täysin mielesi sen peittää?" Ja sitähän tässä selvitellään seuraavat 3 vuotta.. Hän myös mietti sitä aiheuttaako itse terapia minulle huonoja oloja,painajaisia ja kannattaako tämä edes? Vai onko vain parempi unohtaa se kaikki mennyt? Olin vahvasti sitä mieltä että nyt kun on arvet avattu niin avataan ja tutkitaan koko haava.. En voi enään perääntyä.
Kuuntelin eilen musiikkia pitkästä aikaa.. Muuntelin vähän sanoja..
"on olemassa kirja,muutaman kilometrin päästä täältä
Se kertoo pienestä lapsesta,joka syntyi kylmän tähden alla.
Erään kerran se kirja kertoi minusta.."
Päiväkirjat! Nuo ilkeät muistuttajat tuolla punaisessa laatikossa jota kutsun nimellä "mystic box"
Laatikossa on kaikki se, mitä olen joskus ollut. Mystinen menneisyyteni joka tuntuu aivan toisen ihmisen elämältä.. Päiväkirjojen luku on ollut äärimmäisen työlästä niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä. Oli ihanaa kävellä pitkin järvenrantaa vaikka hetkellisesti minua alkoikin pelottaa tuuli.. Jatkoin kuitenkin eteenpäin ja eteenpäin vaikka mielini käskikin minua kääntymään kotiin. Lenkillä ei ehdi murehtia.. Jalat vievät minua ja pääni saa tuulettua. Joskus parhaat ja viisaimmat ajatukseni saan kävellessäni päähäni ja niiden pohdiskelu on terapiaa itsessään. Olin todella rohkea ja vastustin kerrankin pelkoani. Karistin pois pahan oloni ja taistelin tieni seuraavaan mutkaan ja sitä seuraavaan..
Nyt on nälkä. Yleensä en pysty syömään mitään aamuisin vaan vasta kun olen hiukan kävellyt ja saanut kehoni heräämään. Tästä päivästä tulee hyvä päivä....
tiistai 17. syyskuuta 2013
Kello käy..
"Terapeutti ei ole se käsi joka työntyy pääsi sisään ja vääntää ruuvista sinut terveeksi"
Ei ole ei,mutta hepompaahan se olisi.. Terapia on julmaa ja raskasta työtä ja itsepohdisntaa ja vastausten hakua esimerkiksi "sano se ääneen" kirjoituksessa esitettyihin kysymyksiin. Terapeutti on se henkilö jolla on työkalut joilla Itse voi korjata itsensä. Terapeutti on se kärsimyskumppani jonka niskoille voi kaataa kaiken sen pahan olon ja jättää sen vastaanotolle.
"Ihminen ei voi läheistensä kanssa vetää monia eri rooleja"
Ei voi ei. Vuosia yritin esittää normaalia ja peittää oireeni,mutta kuinkas sitten kävikään? Sairas mieleni keksi aina uusia oireita joilla elämäni ja peittelyni muuttui lähes mahdottomaksi. Roolin pitäminen yllä on uuvuttavaa ja useinkaan se ei johda mihinkään hyvään.. Pitää antaa itselleen vapaus olla sairas.
"jotenkin ymmärsin että olen muiden ihmisten mielestä ihan erilainen kun omasta mielestäni" Toteaa eräs kirjan henkilö. Ja näinhän se on.
Olen yrittänyt viimeaikoina kysellä ihmisiltä "millainen minä olen?" Saamatta kuitenkaan vastausta. Joko kukaan ei oikeasti ole pohtinut sitä,tai sitten heillä ei ole sanoja asian kertomiseen. Uskon että todellisuudessa en ole lähellekään sitä miltä minusta juuri minäkin hetkenä sattuu tuntumaan, vaan aivan jotakin muuta.. Terapeuttini on vahvasti sitä mieltä että tämän ymmärtäminen on yksi tie eheytymiseen..
Nyt pitää lähteä. Jatkan myöhemmin tänään..
maanantai 16. syyskuuta 2013
Siis Mitä??
Ja pliis,ei surkuttelua kommenteissanne.
Tyhjä pää..
Huomenna on terapia.. Odotan sitä jo,sillä minulla on paljon paljon puhuttavaa. Nyt kuitenkin haluaisin vain maata paikoillani ja odottaa.. Toivon että tämä olo ja vetämättömyys ei johdu sydämestä,sillä usein näin on. Olen kyllä seuraillut pulssiani mutta siinähän tuo jyskyttää ilman lisälyöntejä tai lyömättä jättämisiä.
Ehkä kaikki selittyy myös huonosti nukutulla yöllä ja heräämisellä kesken unien sohvalta johon olin sammunut täysin. Ehkä sitä ja ehkä tätä. Tuurha päivä tämä maanantai.
lauantai 14. syyskuuta 2013
Sano se ääneen..
Mitä minä olen ellen ole "hullu"? En tiedä. Peruskysymyshän on se että milloin minusta on tullut se? Okei,olenhan minä ollut sairas jo syntymästäni ja sitä edeltävän ajan,sillä lääkkeet,viina ja tupakka pitivät äitiäni otteessaan myös raskausaikana. Minä synnyin napanuora kahdesti kaulani ympärillä lähes hengettömänä tähän julmaan maailmaan. En tiedä olenko kiitollinen kätilölle joka sai minut hengittämään. Toisaalta kyllä,sillä minun maailmani ja elämäni on muokannut ihmisten elämiä ja olen elävä todiste siitä kuinka lähes kaikesta voi selvitä.
Minulla todettiin jonkinasteinen kehityshäiriö joka on varjostanut elämääni lähinnä ajatuksen tasolla. Okei,onhan minulla oppimisvaikeuksia,paineensietokykyni on ollut lähes olematon ennen kun olen oppinut sietämään ja motorinen puoleni on vajaa sillä jotkin aivan tavallliset liikkeet tuottavat minulle vaikeuksia.. En esimerkiksi erota oikeaa vasemmasta useinkaan. ja kengännauhat jäävät solmimatta yhä.
Jo pienenä, kun ymmärsin olevani erilainen kieltäydyin kouluissa tehtävistä jotka vaativat loogista päättelykykyä. Tiesin etten pystyisi..
Lapsuuteni on minulle yhä pimennossa. Ensimmäiset päiväkirjat kuitenkin valoittavat elämääni ja lukeminen on ollut raskasta. Sivu toisensa jälkeen saan auki sitä 7 vuotiaan järkyttävää jokapäiväista maailmaa jossa rauha ja järjestys ovat vain kuvitelmaa.. Kirjoituksissani toistuu luulo että tämä on normaalia,että kaikilla muillakin lapsilla on samanlaiset olosuhteet. Voi,kun pieni maisu olisi silloin jo ymmärtänyt..
Näiden sanojen kirjoittaminen on vaikeaa. Punainen lanka tahtoo leikkiä piilosta ja mieleni tahtoo purkaa ajatuksia. Kysymys numero kaksi on "olenko minä sairastuttanut itseni?"Niin.. Olenko omilla valinnoillani saanut tuhoa aikaan? Alkukantaisilla ihmisillä oli jo pakene tai taistele-asenne. Se on myös minulla voimakas. Pienenä tahdoin vain paeta ja nyt olen epävarmana kahden vaihtoehdon välissä. Tuntuu niin turhauttavalta miettiä omaa menneisyyttään ja sitä miksi minä olen mikä minä olen? Mitä minä olisin jos en olisi minä? Ikuisuuskysymyksiä ja ahdistavia ajatuksia.. Minusta tuntuu että olisin voinut saavuttaa elämässäni jotain muutakin kuin tämän mitä olen. Olen tietysti vielä nuori ja kunhan saan tämän pienen pääkoppani kuntoon niin voin yrittää uudelleen tavoitella hiljaisia haaveita.
Kolmas kysymys on "miltä minä vaikutan?" Siis muiden ihmisten silmin.. Eräs ystäväni sanoi "sinulla on vain oma tapa elää elämää" Mitä tuo tarkoittaa? Minä elän niinkuin elän ja elämääni vaikuttavat vielä niin monet asiat etten voi edes haaveilla toisenlaisesta elämästä. Pitäisi päästä ensin eroon oireista jotka vaikeuttavat päivittäistä olemassaoloa. Pelkotilat,muistihäiriöt,luulot.. Ja huono itsetunto. Siinä onkin paranemista ja uskon että terapia on yksi keino osittaiseen parantumiseen. Suurin työ on kuitenkin tehtävä itse..
Ja voi sitä työn määrää. Kuvittelen mieleni usein kaatopaikaksi jonka alla on hyvää maata. Vai,onko se jätteen määrä saastuttanut senkin? Pilannut mahdollisuuden uuteen kasvuun? Kuka tietää. Minä olen se koditon joka etsii jotain sen kaiken moskan keskeltä. Tietä parempaan elämään.
perjantai 13. syyskuuta 2013
Perjantai 13..
Aamulääke ottamatta.. Ehkä muistan sen vielä kohta,tai sitten en. Tuntuu vain jotenkin niin turhalta syödä noita mömmöjä jos kaikki pahimmatkin oireet ovat palaamassa takaisin. Pitäisi varata aika lääkäriin ja kertoa kaikki. Puhelimella soittaminen on vain mahdotonta näissä oloissani. Tänään voisi kyllä olla hiukan tasapainoisempi päivä ja suunnittelin jopa jatkavani maalaustyötä joka on jäänyt pahasti kesken.
Saa nähdä mitä päivä tuo tullessaan.. Hyvää päivänjatkoa lukijani!!
torstai 12. syyskuuta 2013
Bloggaus..
Minä en ymmärrä. Melkein suutuin. Luin juurikin hevostalli.net foorumilla kirjoitettuja kommentteja kyseisestä blogista. Järkyttävää nipotusta ja juuri sellaisia parannusehdotuksia joita kirjoittaja ei tahdo. Jäi harmittamaan kun samat ja eri nimimerkit kirjoittavat useasti haukkuakseen kirjoittajaa ja blogia. Ja vielä mitä? Suoraan tuonne foorumille!! Jos olisin joku jolla ei olisi mitään hyvää sanottavaa toisen blogista jättäisin kirjoittamatta tai kirjoittaisin vakaan harkinnan jälkeen suoraan blogiin. Typeriä lainauksia ja suoranaista ihmettelyä "miten sä voit"- tyyliin.
Tästä kun toivun,olen jälleen omien ongelmieni kanssa yksin. Rakas olisi halunnut lähteä kanssani viemään kyynärsauvojaan takaisin mutta en jaksanut lähteä. Kävin tapaamassa ihmistä josta aamulla kerroin ja nyt on turhautunut olo. Kuvittelin että hän tahtoo vain nähdä ja jutella, mutta hän pyysikin kyytiä kaverilleen ja jaaritteli niitä näitä. Turhaa.. Ajatukseni ovat sekaiset ja en saa niitä kiinni juuri nyt. Jatkan ehkä myöhemmin...
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
Päätöksentekoa..
Saapi nähdä..
Ystäväni Dissosiaatiohäiriö..
En osaa selittää sitä,mutta rakas ystäväni ja seuralaiseni Dissosiaatiohäiriö on kaiken takana. Elämäni on varsin hankalaa nykypäivinä.. Saatan dissosioitua lähes mistä tahansa ja milloin tahansa vaihtelevalla voimakkuudella. Tänä aamuna kahvinkeitto oli lähes mahdoton tehtävä. Näinä päivinä koodi on lähes sama.
Dissosioidun(unohdan täysin miten kahvia keitetään)--> Ahdistun --> otan ketipinorin--> nukun/rauhoitun --> yritän uudelleen. Tämän jälkeen oloni on yleensä sekainen enkä saa hetkeen ajatuksistani kiinni. Kuulostaa varmaan uusista lukijoistani kummalliselta, mutta tätä se on. Jatkuvasti.. Joskus yritän muistella olenko käyttänyt koiran lenkillä vai en? Ja tätä muistellessani totuus uppoutuu kymmeniin ajatuksiin jotka jyräävät läpi tahtoni ja olemattoman kykyni keskittyä. Sitten taas ahdistaa kun en tiedä vastausta elämäni tärkeimpään kysymykseen ja siihen olenko minä kykeneväinen huolehtimaan olennoista joita asunnossamme on..? Totuushan on se, että jos minulla ei olisi huolehdittavana eläimiä,olisin kuollut tai pakkohoidossa. Ajoittain eläimistä huolehtiminen on vain tajuttoman vaikeaa.
Ja se lääke.. On varsin hakalaa yrittää muistaa ottaa päivittäinen pilleri josta ei tunnu olevan taas mitään hyötyä. Pelkotilani ovat pahentuneet ja tunne siitä että minua seurataan on ollut takaraivossa muutaman kerran. Terapeuttini mielestä tämä kaikki johtuu olemattomasta itsetunnostani jonka rakentaminen yksin on mahdotonta. Onhan minulla ystävä ja muutama tuttu joiden kanssa olla olemassa,mutta silti tunnen itseni jatkuvasti rumaksi,lihavaksi olennoksi jolla ei ole oikeutta asuttaa maata. Terapeuttini kysyi kysymyksen joka sai minut pysähtymään. "Miksi seppo on sinun kanssasi?" Hmm,vaikeaa.. En tiedä enkä uskalla kysyä. Siitä seuraisi pitkä ja piinallinen keskustelu jota en kestä. Hän vain rakastaa minua ja tahtoo sisimmässään auttaa vaikkei sitä myönnäkään. Tai, näin ainakin toivon..
Terapeuttini mielestä voisi auttaa kiukustuminen ajatuksille jotka piinaavat minua. Mieleni on luonut nyt käytöstavan siihen hetkeen kun iso D ottaa ohjat ja yleisin seuraamus on ahdistuminen. Ehtisinkö minä huomaamaan sen lähestyvän? Ennen kun kaikki on taas pielessä..? Kiukku on ainoa tunne jonka peittelyn minä osaan parhaiten. Nieleskelen ja unohdan asian joka suututtaa. Töissä tämä on välttämätöntä, ja kotona siitä seuraa vain riita. Rakas ei ymmärrä.. Ja se tekee minut yksinäiseksi.
maanantai 9. syyskuuta 2013
Pienet ongelmat..
Eilen olin sosiaalinen olento ihan omasta vapaasta tahdosta. Ajelin toijalaan tapaamaan ihmistä jota en ole nähnyt tai jonka kanssa en ole ollut vuosiin tekemisissä. Tarkoituksena oli kai jakaa tämä psyykkisen sairauden tuska,sillä hän kuuluu myös tähän kategoriaan "hullut" mutta mitäpä sitten sattuikaan..? Olin hänen luonaan varmaan pari tuntia,ja ymmärsin silloin paljon. Minä olen niin kuvitellut pienessä mielessäni että ongelmani ovat suuria ja rajoittavat merkittävästi jokapäiväisen elämäni elämistä,mutta olin väärässä. Hän veti kunnarin tässä asiassa..
Pitäisiko minun oman toipumiseni tähden ajatella että minun ongelmani ovat minulle suuria eikä niitä voi verrata kenenkään muun ongelmiin? Vai ajatella että "kylläpäs tuolla on pahoja pulmia" ja suhteuttaa omat ongelmani..?
Entäs se loppuilta? Noh, Ajelin enolleni jonka kanssa olen myöskin ollut vain vähän aikaa tekemisissä. Hän on kovan kohtalon kokenut ex-vankilakundi joka yrittää saada vihdoin elämäänsä kaipaamaansa järjestystä.Hänen psyykkeensä pulmat ovat myös merkittäviä.
Onko ajattelumalli "olen nyt tässä, joten voin olla hetkenkin päästä tässä" pahimpina hetkinä oikea? Vai pystyykö sitä sanomaan,sillä eikö jokaisella meistä ole oma tapansa hoitaa omaa pahaa oloaan? Paransimme maailmaa enon kanssa myöhäiseen iltaan,sillä sinne tullessani olin järkyttävän ahdistunut, levoton ja muutenkin huonovointinen. Onneksi tuo olo meni pois.
Tänään on terra.. En oikeastaan tahdo mennä sinne. Jotenkin tuntuu siltä taas ettei siitä ole mitään hyötyä ennen kun pystyn kertomaan ääneen minua päivittäin häiritsevistä asioista. Olen vasta alussa,tiedän,mutta silti tämä halu tietää "mitä sinä ajattelet?" on voimakas. Ongelmaksi muodostuu vain juurikin se etten kykene selittämään asiaa ääneen niinkuin ajattelen. Taas yksi pitkäkestoinen ja päättymätön dissosiaatiohäiriön oire. Eräs lääkäri sanoi: " Potilaalla pitkäaikainen kykenemättömyys muodostaa ajatuksista lauseita" Hmm.. Aivan niin.
torstai 5. syyskuuta 2013
Varautunut..
Aika näyttää vuodatetaanko tänään onnen vai surun kyyneleitä..?
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
Enneuni..?
Kaikista mukavin asia tässä on kuitenkin se,että talouskaaokseni saa "tukieuroja" ja henkilökohtaiselta konkurssilta voin vielä välttyä.
Hyvää huomenta ja pitäkää lippu korkealla..
tiistai 3. syyskuuta 2013
Anteeksi..
Tänään on ollut todella raskas päivä,sillä olen ensimmäisenä tekonani tänään vienyt rakkaani polvileikkaukseen. Jännitti jo silloin miten hän toipuu.. Sen jälkeen menin armonkallliolle teeskentelemään että elämäni on järjestyksessä ja hyvin. En vain tiedä kuinka vakuuttava esitykseni oli..? Ja se terapia.. Huoh.. Hän vain nyökyttelee ja myötäilee hiljaa edelleen. Täydellinen reaktiottomuus saa minut toisaalta kananlihalle, ja toisaalta mielenkiintoni heräämään.. Kuka sinä olet,miksi sinä käyttäydyt noin?
Haluaisin niin saada selville mitä hänen ajatuksissaan liikkuu.. Miksi hän tekee ja puhuu "mä oon vaan töissä täällä" asenteella? Vai ymärränkö minä väärin..Niimpä tietysti.. Minä ymmärrän väärin. Tunne siitä ettei hän usko minua,on vain voimistunut ja alan hiljalleen epäillä hänen metodejansa. Rakas sanoi,että se kuuluu terapian luonteeseen ja että kaikki on hyvin. Uskonko minä häntä?
Eräässä kirjassa sanotaan "terapeutti ei ole se ojentuva käsi joka vääntää päässäsi ruuvit paikoilleen"
Sillä hetkellä ymmärsin minkä kokoisen haasteen otin vastaan typeränä ja naivina.. Nyt kaduttaa.
Ehkä minä selviän tästä.. Olenhan yhä hengissä,vaikka muutaman kyyneleen olenkin hiljaa silmäkulmastani päästänytkin karkuun. Ymmärsin sen,kuinka suuri osa minun historiaani on hylkääminen ja siitä seuraava tunne.. Olen jo aikuinen,mutta en kestä sitä edelleenkään ja sen tunteen muistelu sai minutkin herkistymään. Siinä hetkessä olisin ollut onnellinen yhdestä kannustavasta sanasta häneltä, mutta odotin turhaan. Kerroin hänelle myös sen,että pelkään pakkomielteiden palaamista. Yritin puristaa hänestä ulos jotain. Vaikka olin sinnikäs,en onnistunut.
Tämä kaikki pelon ja todellisuuden välissä tanssiminen on todella uuvuttanut minut, enkä saa enään henkeä. Uusi ystäväni nieleskely-pakko ei ota laantuakseen ja pelkään tukehtuvani. Suuhuni sattuu sillä kymmenet ja taas kymmenet kerrat olen yllättänyt itseni nieleskelemästä ja "lussutuksesta" jota en osaa sen paremmin kuvailla. Tänään tuli selväksi myös se, että minä tarvitsen apua,mutta sen järjestäminen on mahdotonta. Ehkä jonain päivänä..
maanantai 2. syyskuuta 2013
Jotain rajaa..
En pysty..
Voi kun olisi todellisuudessa se joku.. Olen odottanut häntä jo kymmenen vuotta. Joku osaa ja ymmärtää kaiken. Toisaalta hän on kokoajan minun mukanani,en saa Häntä pois mielestäni vaikka haluaisin. Hän on osa minua ja minun identiteettiäni.. En tiedä,mutta on vain sellainen olo että hänestä täytyy kertoa. Vihdoin.. En vain tiedä kenelle? Terapeuttiini en luota tarpeeksi ja rakkaani on vain miesystävä. Ei se jolle voin kertoa. Tämä asia hiertää meidän välejä ja estää minua parantumasta.. Ärsyttää kun menetän aikaa ja rahaa terapiaan josta ei oe mitään hyötyä.. Minä en parane koskaan.
maanantai 26. elokuuta 2013
No words..
I'am scared.. Really scared.
sunnuntai 25. elokuuta 2013
Psykoosi..
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Masennus..
Huoh.. Synkät sävelet soivat jälleen. En ole jaksanut kirjoittaa. Vointini on heitellyt voimakkaasti kumpaankin suuntaan jatkuvasti. Eilen yritin soittaa akuuttipsykiatrian polille kun hätä oli suurin,mutta kukaan ei vastannut. Eipä tietenkään. Pyysin jopa rakkaani kesken kaiken kotiin joka osoittautui ehkä suurimmaksi virheeksi koskaan. Loputonta samojen asioiden toistoa ja suoranaista vittuilua koko päivä.. Mikään ei enään tunnu miltään ja voisin tarttua jälleen tuttuakin tutumpaan kylttiin.. Epäkunnossa..
maanantai 5. elokuuta 2013
kolme varttia..
perjantai 2. elokuuta 2013
Huokaus..
Huokaa maa,metsä ja tuuli. Minä vain istun ja peloissani kuuntelen. Jokin rasahtaa ja kauhu kutittelee tutusti selkäpiitä.. Näitä päiviä on jälleen liikaa ja toivon että joku voisi tulla ja kertoa kaiken kääntyvän parhain päin..
Odotan,mutta kukaan ei tule ja jään jälleen yksin hämärtyvään metsään.
keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
Iltaan viileään..
Taidan syödä kohta jotain,sillä se hillitsee tupakanhimoani hetkellisesti. Työrupeaman aikana laihduin 2kiloa joten kerrankin on varaa hiukan syödä.. Oloni on varsin sekava,kuten tästä kirjoituksesta varmasti huomaa. Hävettää,mutta antaa palaa. Toivon että nyt palaisi tupakka...
Musiikkia korville..
Mies laulaa:
"if outside is just raining,i remember your eyes
those was daylight an sunshine in cloudless sky
if i wat to see those,i just look at the sky
and feel you are next to mine.
Nainen:
i remember your eyes,those was grass and poison
just saying come on,with me..
and once in summer,i was lying in your eyes
and feel you are mine.
Chorus:
wherever we are,we coud remeber each other
when we are fallin in world
i am sorry about this one,i dont wat bother
but remember,we were secret lovers.....
Linkitän tänne ehkä valmiin version kunhan saa tupakan tummentaman ääneni taas auki..
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
Paha päivä..
Eheytän koneeni kovalevyn seuraavaksi. Ehkä se eheyttää minutkin..
perjantai 19. heinäkuuta 2013
Työn jälkeen..
Muille maille Sävel: Pieni tytön tylleroinen (vihreät valot)
"Muille maille,vierahille,navetan nurkille,lypsyjakkaran vierelle,nukahtaa hän pois.
Täytetty on lypsykannut,kesät laitumella olla saanut,nyt on sairas parka ja poistua on aika.
Silitän häntä viime kerran,muistan rukouksissa herran,olit minun lehmäni, suru sydämmessäni.
Oi,kuinka sinä olit,ja nyt lähdet pois
oi,kuinka kaipaan,enkö enään nähdä vois."
Niin... Surullista kylläkin,mutta vain lehmän elämää.
Tänään on ollut ylivilkas päivä kun toivuin 11h unista. Unissa vaelsin laitumella huutelemassa tätä kysistä lehmää.
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Päivä jona synnyin.
Jännittää,mutta siellähän se sitten selviää. Huomenna tulee vieraita juhlimaan syntymäpäiviäni.
tiistai 9. heinäkuuta 2013
Mielestä pois..
On vaikea hengittää,joudun välillä tietoisesti vetämään henkeä kun huomaan että happi loppuu. Tämä on oire jälleen. Olen kylläkin vastapainoksi huomannut että kouristukset ja pakkoliikkeet ovat poissa. Kiitos abilify ja terapia! Tänään kyllä on ollut hermot tavallista kireämmällä jos joku asia ei onnistu.. Suorastaan vituttaa koko elämä jälleen,mutta ehkä illalla helpottaa.
lauantai 6. heinäkuuta 2013
Kun voimat loppuvat..
Skolioosi,nivelreuma ja psyykkiset ongelmat,siinä on selviytymistä kylliksi jo jokapäiväisessä elämässä. Kymmenen tunnin työpäivä ja 2 tuntia ajoa päälle. Liikaa.. Miten saan tämän surun pois? Kroppa huutaa unta vaikka nukuin 13 tuntia. Kai tämä ajallaan helpottaa. Toisaalta olen liian levoton nukkumaan. Ahdistaa tämä ristiriita. Suru ja pettymys kalvavat mieleni palasiksi jälleen ja terapia on siirretty 23 päivään. Liian pitkä aika sinnekin.. Mten selviän jos voimani eivät palaa? Haluaisin soittaa lomatoimiston päivystäjällle,muttei ole numeroa. Rakas on töissä koko päivän. Yksin on siis selvittävä...
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
Kerrankin jotain hyvää..
lauantai 29. kesäkuuta 2013
Kiire menneeseen..
Maanantaina on terapia,haluaisin ottaa päiväkirjani mukaan sinne. Jos hän on jo aikaisemmin sanonut että minulla on erityisen vaikea trauma joka vaatii 3 vuotta terapiaa niin mikähän on kommentti kun kerron mitä todella olen ajatellut ja suunnitellut kymmeniä sivuja päivästä toiseen..? Tahdon jostain syystä kiirehtiä elämäni tutkimisen kanssa vaikka se onkin haitallista tai oikeastaan vaarallista. Pelkään kerääväni jälleen ne ajatukset päähäni ja siitä se riemu ratkeaa. En nimittäin ole niin varma toimiiko itsesuojeluvaistoni täydellisesti ja suojaako se minua omilta ajatuksiltani ja haluilta joita saatan kerätä päähäni ulkomaailmasta. Tarkoitan nimittäin sitä että pystyn..hmm..vaikea kertoa.. Noh,onko asia siis niin että kaikki tunteeni ja yllättävät mieliteot (niin hyvät kuin huonot) tulevat ulkomaailmasta eivätkä siitä mitä minä todella ajattelen? Suuri kysymys on se,että onko minussa todella kaksi erilaista minää (depersonalisaatio) vai tuntuuko minusta vain siltä kun haen itseäni ja todellista minääni. Äh,liikaa mietittävää taas..
Olen ollut menneisyydessäni erityisen hyvä kirjoittamaan runoja ja mietelmiä. Nykyään kun teen laulun tai runon,mietin sen sisältöä liikaa ja sitä kaikkea miltä se kuulostaa vaikken ikimaailmassa voisi julkaista mitään. Hassua.. Hassua on myös se,että vaikka abilify annokseni on nostettu,olen edelleen flegmaattisuudesta huolimatta kovin pelokas ja kuvittelen asioita joita ei todellisuudessa voi tapahtua. Minusta esimerkiksi tuntuu että ympärilläni on karhuja.. Siis mitä??? Karhuja lentävänniemessä? Ei jumalauta..... Mutta tämä tunne vain riivaa minua ja olen kauhuissani jos lenkillä puskassa rapisee. Aiva kuin karhu olisi ainoa elävä joka sieltä pusikosta voisi rynnätä kimppuuni. Karhunpelkoni on aivan selittämättömän voimakas. Miksi juuri karhu? Olenko joskus muistamattani nähnyt sellaisen? Dissosiaatiohäiriö voisi peittää sellaisen muistijäljen niinkin hyvin,mutta tuskin. Vai johtuuko tämä siitä että ollessani alle kouluikäinen isäni pelotteli meitä karhuilla.. ?
Asiaa ei helpota sekään että olen nähnyt todella voimakkaita unia karhuista ja uskon että ne toteutuvat,sillä unillani on taipumus käydä toteen jossain vaiheessa elämääni. Aivan kuten kerroin niistä kahdesta miehestä meidän pihassa kun tulin humalassa kotiin.. Unennäkemisen ja toteutumisen välillä oli vain muutama viikko ja minua pelottaa,jos karhu-uneni toteutuu, on aika tuntematon. Huomenna vai ensivuonna? Hävettää tunnustaa ja kertoa näinkin henkilökohtaisilta tuntuvia asioita joita en ole jakanut kenekään kanssa vielä.. Mutta uskon että saan terapiassa paremmin selitettyä asioitani jos olen pohtinut niitä ja kirjoittanut ne muistiin. Voin tosin olla väärässäkin.
Nyt aamupalaa,ennekö nkirjoitus venyy liian pitkäksi ja hyvä päiväni on tuhottu..
perjantai 28. kesäkuuta 2013
Muistopäivänä..
16:45
Ei hitto mikä olo.. Jatkuvaa tekstiviestisotaa rakkaimman kanssa joka ei pääty milloinkaan. Vittuilua puolin ja toisin enkä minä loukkaantuneena syvästi voi olla vastaamatta hänen syytöksiinsä. Mieleni on rikkinäinen,enkä ehjäksi sitä saa.. Näin olen kirjoittanut 11 vuotiaana päiväkirjaan ja luvannut jättää viestin itsemurhani jälkeen "kun ette vieneet lääkäriin". Itsemurhaa olen suunnitellut 11-13 vuotiaana jatkuvasti. Mikä lienee syy että istun vielä tässä ja hengitän epätasaisesti.. On niin vaikeaa jälleen lukea omaa tekstiään jonka tekohetkeä ei muista tai tunnista. Kuka olin silloin? Kuka olen nyt? Ikuisuuskysymyksiä...
Olin siihen aikaan täysin riippuvainen eräästä henkilöstä jonka tunnen vieläkin. Maailmani mureni jos hän ei vastannut viestiini. Ihmisriippuvuus on ollut mielestäni jopa poikkeuksellisen voimakasta ja erikoista. Noh,minun taustallani en toisaalta yhtään ihmettele. Tiedän se etten saisi lukea päiväkirjojani ilman terapeutin läsnäoloa,mutta jokin sisäinen mielenkiinnon ääni on paljon paljon voimakkaampi kuin kokemuksen tuoma. Ja taas minä valitan täällä julkisesti kuinka ahdistaa ja samalla hyvin tiedän miksi.. Itseaiheutettua!
Tuntuu niin typerältä..
torstai 27. kesäkuuta 2013
Tuntemattomat tutut..
Tuskin pääsen tänä kesänä festareille tai ratsastamaan, ja sen vuoksi tuskin pysyn kasassa henkisesti. Opintolaina on ainoa pakotieni tästä ja sitä päätöstä saa odottaa vielä useita päiviä eikä sekään ratkaise lopullista ongelmaani..
Olen syönyt nostetulla annoksella abilify 15mg nyt viikon ja oloni on alkanut muuttumaan. Tosin,en olisi milloinkaan halunnut tätä. Lääkärin tyhjät lupaukset siitä ettei näin tapahdu ja minun naiivi uskominen häntä. Perkele,tahdon elämäni takaisin!! Pitäisi vain valita toistuvien ahdistuskohtausten ja täydellisen flegmaattisuuden välillä. Kumpi vai kampi? Ahdistus on tiessään,mutta niin on kaikki muukin kiinnostuminen. Useasti mainitsemaani lappuun tulisi nyt kirjoittaa "lääkitty" Niin paljon olisi kaikkea tekemistä,kuten aina. Edes musiikin tekeminen ei kiinnosta vaikka hainkin koskettimet lainaan armonkalliolta..
Allu koiran veriarvot olivat kunnossa,huoh,en olisi osannut lähteä tukemaan ystävääni jos olisi tullut hyvästien aika. Olen elämässäni sanonut hyvästit niin monelle rakkaalle,etten itkemättä edes kykene ajattelemaan asiaa. Luulin olevani vahva jo asian suhteen, mutta en ollutkaan.. Huomenna poltan kynttilän Kiki koiralle..
Tämä blogi on varmasti yksi suuri henkireikäni,mikäli näin asian voi ilmaista. Vaikka tänne kukaan ei mitään kommentoikaan enkä tiedä millaiset ihmiset tätä lukevat,on silti ihanaa kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Lukukerrat vain lisääntyvät kymmenittäin päivittäin ja haut joiden myötä blogiini on eksytty muuttuvat yhä kummallisemmiksi.
Nyt alkoi se odotettu ukkonen.. Minä yksin kotona ja pauhaava ukkonen eivät sovi samaan kuvaan. Kuten olen kertonut, pelkään tuulta ja kovia ääniä tolkuttomasti. Pelottaa tietokoneiden puolesta. Ehkä otan ne seinästä siksi aikaa kun pahin myräkkä on. Läppärissäni on onneksi hyvä akku ja puhelimessani netti joten voin postailla kauhuani tänne.. Taivas pimeni ja linnut lakkasivat laulamasta. Minä poistun vaikka pleikkarin tai hyvän kirjan ääreen.
Kiitos ja näkemiin..
18:10
Palasin takaisin pää täynnä sanoja. Miten vaikeaa onkaan olla kohtelias myös tutuille ihmisille? Kiitos ja heihei voisivat pelastaa paljon monessa tilanteessa,mutta minä vain unohdan aina nuo kaksi mukavaa sanaa. Ja kun unohtamisesta on puhe,voisin kertoa kuinka vaikeaa ihmisen elämä kera dissosiaatiohäiriön kanssa voi olla.. Lähdin eilen ajelemaan ystäväni kanssa,piti käydä kaupassa takaisin tullessa. Unohdin.. Tulin matkalta mukaan sattuneen toisen kaverin kanssa meille hakemaan rikkinäinen ulkoinen kovalevy ja vein hänet kotiin,unohtaen kaupan jälleen. Tänään kävin palauttamassa autooni unohtuneet puhelimen ja vaikka mietin vielä takaisinpäin lähtiessäni että se KAUPPA niin en enään kotipihassa muistanut sitä. Rakas sai raivarit.. Hän huusi minulle kurkku suorana (anteeksi naapurit) kun kuulemma millään muulla ei ole mitään väliä kuin minulla itselläni (joka on sittain totta) ja niiin edelleen. Olin niin suutuksissa ja loukkaantunut että lähdin ovet paukkuen sinne kauppaan ja takaisin tullessani riita oli jo hellittänyt. Olisitte nähneet ilmeen kun tulin kotiin kauppakassin kanssa ja kysyin "Onko NYT hyvä?" ja hyvä oli.. Perkele,olen vieläkin hämmennyksissä kun ajattelen asiaa. Ja mitä siihen tulee että olen itsekeskeinen,se on osa tätä koko unohtelu ja sairastamis tarinaa..
Näin kertoo wikipedia
" Dissosiaatiohäiriöt ovat joukko mielenterveyden häiriöitä, jotka ovat seurausta vakavasta, usein pitkäaikaisesta lapsuusiän traumatisaatiosta. Niille on ominaista se, etteivät tunteet, ajatukset, aistimukset ja teot toimi yhteistyössä keskenään. Tämän seurauksena potilas saattaa olla muistamaton tekemisilleen, kokea vuorotellen itsensä tunnekylmäksi tai joutua ylivoimaisten tunteiden valtaan tai kokea selittämättömiä ruumiillisia oireita. Vakavissa dissosiaatiohäiriöissä potilaan identiteettikäsitys on häiriintynyt, ja hän voi jopa esiintyä useina eri henkilöinä (dissosiatiivinen identiteettihäiriö).
Että sillälailla.. Tunnekylmyys on liiankin tuttua enkä tiedä kuinka siihen pitäisi oikein reagoida JOS sen tunnistaa itsessään. Joskus taas liialliset tunneryöpyt (etenkin humalassa) ovat arkipäivää tämän nuorallatanssin ohjelmassa. Olen oletettua vakavammin sairas,sen alan ymmärtää vasta nyt.
Tunne joka tästä ymmärtämisestä tulee on suru. Olen surullinen siitä kuinka monet elämäni kamalimmat hetket olisivat olleet parempia ,mikäli olisin tiennyt kertoa esimerkiksi minua hakanneille miesystävilleni miksi minä olen niinkuin minä olen. Olen myös surullinen siitä että kukaan ei lapsuusajallani ole ymmärtänyt kuinka hirveässä hädässä olen elänyt päivästä toiseen katsellen juoppoa ja lääkeriippuvaista skitsofrenikkoa ja isää joka ei todellakaan ole persettään nostanut töiden lisäksi meidän eteen.. Ihmettelen kuinka siskoni on edelleen täysissä järjissään. Olen liian herkkä omaan elämääni..
Nyt tekee mieli lukea päiväkirjaa kun sain kirjoituksellani ahdistuksen esiin. Kiinnostaa hitosti se kuinka minä lopulta olen selvinnyt tästä kaikesta. Ehkä pari sivua voisi vilkaista.. Jatkan varmasti vielä kirjoittamista tänään.
keskiviikko 26. kesäkuuta 2013
Kaupunkiin...
Eilen oli terapia. Eipä mitään,jutustelua kevyistä aiheista ja välillä syventyminen johonkin aiheeseen. Oli ihan mukavaa vaikkakin kärsin kaupunkiinpalaamis masennuksesta. Terapian jälkeen menin kaverini tueksi kun luulimme että hänen 13 vuotias koiransa lähtee taivaaseen. Allu-koira sai kuitenkin vielä tähän päivään armoa kunnes verikokeet saadaan valmiiksi ja nähdään onko siellä jotain häikkää. Olen valmistautunut henkisesti sanomaan allulle" heippa,nähdään taas "tänään.. Raskasta tuo tulee olemaan,silllä itken jo nyt. Itkin myös mökillä eläinten hautausmaan äärellä jossa on minun marsuni ja Silja-hamsteri sekä siskoni eläimiä..
Nyt olisi koiran lenkitys ohjelmassa.. Jaksaa jaksaa!!
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Uutta ja ihmeellistä..
Ja lääkitys.. Nostettu abilify annokseni ei ole aiheuttanut niinkään ihmeellisiä vaikutuksia. Oikeastaan se ei ole vaikuttanu mitenkään. Ehkä olen hätähousu ja annokseni vaikutuksia odottelen liian varhain. Pitoisuuksien nousu veressä kun kestää aikansa.
Muuten tämä päivä on lähtenyt käyntiin mukavasti. Koira odottelee lenkkiä ja minä vain juon kahvia. Kaippa tässä täytyypi lähteä ulos. Mystinen vika vasemmassa jalassani(puutuu,kipuilee) ei ole kadonnut mihinkään ja aionkin tänään soittaa lääkärilleni.
14:25
Tekee mieli kirjoittaa. Kirjoittaa siis siitä että tekee mieli lukea. Lukea siitä mitä pitäisi kirjoittaa ja niin edelleen.. Ei siis mitään ihmeellistä ole ehtinyt tapahtua. Odotan innolla kahtakin puhelinsoittoa. Ensin diakonilta joka tuo minulle 50€ ruokakupongin ja sen jälkeen sastamalan lomituksesta mahdollista työpaikkaa. Menin sitten lupaamaan että olen juhannuksen töissä ajattelematta asiaa sen koommin.. Tyhmää! Noh,jostain on töitä saatava ennekö henkilökohtainen konkurssi kohtaa minut jälleen. Nälkä on,mutta aamupalani olen jo syönyt ja seuraava ateria tulee vasta tunnin kuluttua. Aion pudottaa kolme kiloa painoa..Siitä tämä johtuu. Soittaisivat nyt!! Olen jo hermona. Rakas on töissä tunnin pidempään diakonityöntekijän takia. Toivottavasti ymmärsin asian oikein että hän tulee tänään,muuten tulee riita jota viimeiseksi asiaksi enään toivon.. Huomenna on terapia. Jee!! ja viikonlopuksi sitten mökille,ellei niitä töitä nyt ilmaannu. Tuntuu niin hassun keveältä tällähetkellä pääkopassa. Ei ahdista eikä ole edes tylsää. Soitin hetken urkuja,kirjoitin hetken koulutehtävää ja lajittelin 1500kuvaa omiin kansioihinsa.. Siinä hommaa tällekin päivälle. Taidan jatkaa...
17:00
Diakonia tyyppi tulee seitsemän aikaan vasta.. Rakas tuli kotiin ja katselee jotain italian historiasta kertovaa ohjelmaa. Ei ole kaapissa edes kahvia. Liikuntaa tulisi jos jaksaisi tai edes viitsisi lähteä kauppaan ostamaan jotain viimeisillä 7 eurolla.. Olen liian väsynyt siihen. Keho huutaa kahvia!! Tunnemaailmassa on mattamustaa edelleen. En tunne mitään.
maanantai 17. kesäkuuta 2013
On aamu..
Tätä on jatkunut jo pitkään,varmaan kuukauden,kun kissamme oppi että ovea raapimalla sen saa auki lopulta. Ei auttanut odottaa tuntia sängyssä vessahädässä ja janossa kun raapiminen kuului,kuului,kuului ja kuului.. Ja koira.. Oppi hetkessä yhdistämään kissan raapimisen ja oven aukaisun. Siitä taivas repesi ja kissan raaputusta säestää ulvonta.. nyt olen siis väsynyt ja kiukkuinen.
Kaikki eläinihmiset sanovat,ettei ilman eläimiä voi elää. Olen myös erittäin eläinrakas,mutta tässä piinaavassa tilanteessa voisin olla julma. Tietenkään elämästäni ei tulisi mitään jos minulla ei olisi eläimiä. Tiedän sen,MUTTA elämästäni ei tule juurikaan mitään jos en saa piinaavaa yksin kotona olemista lyhennettyä muutamalla tunnilla unessa. Päivä kuluu huomattavasti nopeammin jos herään kymmeneltä.
Olen lopettanut tai tauottanut oman elämäni tutkiskelu- projektin. Liian tuskallista. Kävin jo hädässäni psykologin luona puhumassa ja hän sanoi "sinulla on poikkeuksellisen paha trauma"
Järkytyin hiukan. Torstaina on terapia. Ehkä silloin uskallan jatkaa..
Olemme tehneet rakkaani kanssa spimuksen,että olemme selvinpäin juhannukseen asti. Tämä tieto siitä, etten pääse baariin purkamaan ahdistustani, lisää huomattavasti tuskaa. Lääkitystäni nostettiin puolikkaasta kokonaiseen 15mg/vrk tasoon lähinnä tueksi yritykselleni. Pelkään epäonnistumista. Sillä se veisi loputkin luottamuksen rippeet meidän parisuhteestamme.
Parisuhde, niin.. Rakas on ollut selvinpäin kanssani nyt 6 vuorokautta. Ei riitaa,pientä äksyilyä vain. Ehkä tieto siitä että olen käyny lääkärissä ja psykologilla herätti hänessä jonkun kellon soimaan "kaikki ei olekaan hyvin" Tai sitten minä vain elätän edelleen turhaa haavekuvaa että hän joskus vielä kiinnostuisi siitä,mitä minun pääni sisällä oikein tapahtuu.. Suurin este parantumiselleni on hän,vaikkei hän sitä suostukaan ymmärtämään.
Yhdeksältä,tai vähän yli soitan sastamalan kuntaan ja kysyn töitä.. Lempäälän kunta on hylännyt minut. Olen ensikuun täysin tuloton, sillä olen kesälomalla jopa koulusta. Surkeat näkymän lompakossa ja verkkopankissa tulevat olemaan arkipäivää. Koiran eläinlääkäri rahat ovat jo hyvin kasaantumassa,enkä haluaisi ostaa niillä ruokaa. Jalka kun on edelleen epäkunnossa.
Mutta,tästä kaikesta huolimatta,hyvää päivänjatkoa...
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Painajaisista ja muusta mukavasta..
Stressiä riittää. Olen aloittanut koulun lopputyön teon. Aihe "vasikan matka syntymästä poikimiseen" Ja voin vain kertoa että 10 sivua aiheesta on vaativaa. Niin yksityiskohtaista tekstiä on vaikea tehdä että se miellyttäisi silmää.. Huhhuh. Että tässä iässä pitää vielä kouluakin käydä. Oma "pakko olla hyvä ellei täydellinen" asenteeni ei helpota asiaa mitenkään. Viitaten aiempaan kirjoitukseeni "pilvilinnan tarinoita" olen varannus kriisikäynnin psygologille ja lääkärille. Lääkäri nostaa abilify annosta ja vaihtaa unilääkkeen. Mikäli siis saan suuni auki..
Tänään turhauduin. En löytänyt lopputyöni aiheesta yhtään kirjallisuutta kirjastosta enkä kirjakaupoista. Kuljin hämeenkadun päästä päähän turhaa ja kuumuudessa. Iltapäivän yllättävä lämpötilan kohoaminen johti lisääntyneeseen ärsytykseen,sillä en osannut pukeutua oikein. Ärsyttää myös etten oikein tiedä kuinka pitkä lopputyöni pitäisi todella olla. 10 sivua on vain villi veikkaus.. Myös eräs henkilö on yrittänyt tavoittaa minua enkä tiedä mitä tunnen kun hän soittaa 2 vuoden tauon jälkeen. Toisaalta minä vihaan häntä ,mutta toisaalta asenteeni on aikuismaistunut niin että voisin jopa antaa hänelle anteeksi. Vielä en ole vastannut kuitenkaan puhelimeen..
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
Pilvilinnan tarinoita...
Toinen asia mikä on paljastunut ajan puuteroimaksi,on Isä. Tästä on vaikeaa kirjoittaa,sillä pettymykseni ja järkytykseni ovat niin suuria tunteita etten ole pitkään aikaan tuntenut mitään vastaavaa. Niin,missä hän on ollut kun hätä on suurin..? Onko hän luullut etten minä tarvitse kaoottisessa perhetilanteessani muuta kuin siskon ja helluntai-liikkeen..? Ja minä kun olen ollut viimeiset viisi vuotta onnellinen siitä että minulla on isä,joka rakastaa minua ja soittaa jos minusta ei kuulu. Tajusin kylläkin,että siitä on kohta kuukausi kun isästä olen viimeksi kuullut. Mikä olo....Muserrettu suorastaan. Nyt voisin asttua jälleen sohvalle "epäkunnossa" lappu kaulassani.
Ymmärsin sen,että mikään mitä olen kuvitellut muistavani menneisyydestä ei pidäkään paikkaansa. Ymmärsin myös että olen sairastunut tähän kavalaan F29:ään jo ollessani 11 vuotta. Silloin minulla on ollut myös kaikki muut fyysiset vammat ja mielenterveyden häiriöt (olen nähnyt tuolloin harhoja) paljon pahempina kuin nyt.. Tajuntani rajat natisevat. Tarvitsen tupakan..
Huoh.. Tämä on nyt se hetki kun taas mietin APS osastolle siirtymistä ja soittoa psygologilleni. Ehkä soitan heti,ehkä vasta lenkin jälkeen. Koira vinkuu,sillä on varmasti jo hätä. Nyt pitkä lenkki. Todella pitkä....
Etkö unta saa?
Jopas jotakin,nyt on kirjoitusvirheet niin kovassa nousussa että taidan mennä nukkumaan..
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Tutkimusmatka omaan menneisyyteen..
Kuinka yhtä lasta kaikki kiusaa,ja löydä ei rakastajaa..
.. Niin. 20 tarinaa luin aamulla ja itku kurkussa mietin. Kuinka oma päiväkirja voi tuntua näiden vuosien jälkeen kuin toisen henkilön elämänkerralta?
Niin paljon ahdistusta,
orastavaa sairautta..
Tiesin sen sisimmässäni ettei minussa ole kaikki palaset kohdallaan,mutta silloin ei ollut ketään jonka kanssa jakaa tuo tunne. Murrosikäinen tyttö vain potki kaikkia avunanto yrityksiä vastaan jotka tulivat ja veivät viimeisenkin ystävän. Eläimet olivat ainoa turva tuon lapsen elämässä ja niin se taitaa olla vielä tänäkin päivänä..
Kuka antaisi rakkautta,
peittämään kaipausta..
Muutamaan kertaan mainittu Tarja,oli joidenkin hetkien pelastus. Hän on hakenut minut pois kotoa kun äiti on käynyt väkivaltaiseksi ja kun seinät ovat todella kaatuneet päälle. Kumpa voisinkinsanoin kuvailla tätä tunnetta.. Voisimpa kiittää! Mutta mihin lie kadonnut tuokin enkeli? Takaisin taivaaseen varmaan..
Projekti on vasta alussa.. Jatkuu!
torstai 6. kesäkuuta 2013
Kaikenlaisia ajatuksia..
Muuten elo jälleen kovin tasapainoista. Odotan rakasta kusipäätäni kotiin ja jännitän millä tuulella hän on? Kuinka monta on todellisuus "muutama olut" lauseen selitettyään minulle? Huomenna saan onneksi mennä kouluun vasta 12 maissa että mikäli joudun kestämään yöllistä herättelyä kännissä tai poistumaan asunnostamme pakoon niin saan nukkua siskolla muutaman tunnin. Varauduttava kaikkeen..
18:20
Taas tää steppaaminen ja kotona ahdistuminen alkaa.. Nyt vain tiedän mistä se johtuu. Luin päiväkirjaa vuodelta 2001-2002.. Olen ollut jo silloin hyvin tietoinen omasta vajavaisuudesta ja orastavasta sairaudestani. Kerron teksteissä toistuvasti kuinka äiti on hirviö,koulussa kiusataan ja koti on ahdistava koppi.. A-H-D-I-S-T-A-V-A koppi.. Apulanta laulaa "jotakin on pahasti rikki,enkä minä tiedä millä se korjataan" Tuo lause on niin osuva. Tuo lukeminen auttoi ymmärtämään sitä miksi minusta on tullut minä. Monta yksinäistä ja tuskaista vuotta ahdistavassa kodissa kanssa äidin joka on useasti kuvattu sanalla HIRVIÖ! No,todellakin hän on ollut hirviö. Ei äiti milloinkaan.. Nyt minun on todella vaikea suhtautua häneen tai välittää hänestä ja nyt kun muistan ja tiedän sen,millainen hän on ollut (puukottanut isää rintaan,yrittänyt myrkyttää minut) ja aina humalassa ja lääkkeissään.. Aina.. Siitä ajasta kun hän lopetti viinan juomisen en juurikaan muista mitään. Olen myös hukannut seuraavan päiväkirjani,mikä harmittaa minua syvästi. Luulin että ne kaikki ovat "mystic boxissa" jonne kerään päiväkirjat ja kaiken sen mikä muistuttaa minua jostain.. Nyt en hyvät lukijat tiedä mihin kukakin uskoo,mutta minä uskon itseeni ja omiin kokemuksiini. Minulla on jonkinlainen kyky aavistaa tulevaa. On ollut jo silloin pienenä. Olen kahdersti vaistoni ohjaamana saapunut kotiin 10 minuuttia ennen jonkun eläimen kuolemaa ja nyt kun muutama viikko takaperin näin unen kahdesta miehestä mersua korjaamassa joka tuli täysin toteen.. Kummallista,eikö vain? Ja kun minulle tehtiin 100 vuotta sitten julkaistun kirjan perusteella luonne analyysi,siellä kerrottiin että minun kaltaisillani (joutsen) on taipumus nähdä tulevaan. Sitä että miksi - en tiedä,mutta ilmeisesti tämä on vain yksi osa suurta kokonaisuutta. Palapeli alkaa hiljalleen saada palasia.
Kertokaa ja kommentoikaa..
sunnuntai 2. kesäkuuta 2013
Tunteesta toiseen..
14:10
Luin abilify lääkkeen tavanomaisia haittavaikutuksia ja siellähän se oli.." Kiihtynyt ajatuksenjuoksu,ailahtelevaisuus ja hermostuneisuus,äkillinen mania,hallitsemattomat liikkeet.." Olen siis jostain syystä näiden kourissa.
perjantai 24. toukokuuta 2013
Prosessiuni.
Nyt on todella pelottava ja sekava olo. Näin ensimmäisen kunnolla tunnistettavan prosessiunen. Ensin olin täällä kotisohvalla ja jonkun naisen kanssa puhuin erilaisten esineiden symbolisista merkityksistä.. Otin sinisen joutsen maljan jossa kasvoi yksi sininen kukka. Kukka oli kuolleen lapsen symboli. Ja se kuollut lapsi?? Se oli hän,jonka piti kasvaa minun veljenäni,mutta menehtyi ollessaan 2,5 vuotias.. Nainen kysyi mihin tahdon laittaa maljan ja laitoin sen dobermannini uurnan vierelle.. Symbolisoi siis minun menetystäni myös. Sen jälkeen keittiössä oli verinen muovipussi ja sisäfile uunissa. Jostain syystä tiesin että se oli ihmislihaa.. Eli pelottava puolipainajainen joka kesti koko yön..
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
Tylsää..
Tahtoisin piirtää surun.. Se on jotain sinistä,mutta mitään kuvaa siitä ei synny. Miltä näyttää ahdistus? Entäs viha? Loputtomia kysymyksiä tulviva pääni räjähtää. Kaboon! ja kaikki on poissa. Melkein jopa odotan sitä. Sydän lyö taas vajaalla ja siksi minua väsyttää. Koska se pysähtyy? Kuinka monta lyöntiä vielä? Äh,menen unille..
lauantai 11. toukokuuta 2013
Kerran kyllä,toisen ei.. Ja ikävää..
torstai 2. toukokuuta 2013
Vihanhallinta.. ja paljon muuta.
Miehet,niin lapsellisia ja kyllästymiseen asti yksinkertaisia. Ainakin minun. Hyvä kun hän ei itkenyt kuin 5 vuotias minun ostetttuani meille yhteisen jäätelön kioskilta. Ja se pään aukominen! 2 päivää hän jaksaa muistuttaa asiasta jokaisesssa välissä liittäen muistuttamiseen vanhoja jo sovittuja riitoja ja asioita joista hän ei pidä. Suorastaan aggressiivisena tuijottaa minua silmiin ja huutaa. "vitun itsekäs ämmä" Niin,olisin voinut jakaa jäätelöni,mutta hänpä halusi oman. Huoh,edelleen mielessäni on maisemanvaihdos. Joku vain pitää minua kahleissa.. Melkein kuulen niiden kilinän.
Terapeutti! Huoh. Kysyy samoja kysymyksiä kerta toisensa jälkeen kuin varmistaakseen että vastaan jokaisella kerralla samoin. Kyllä,minä vihaan äitiäni,asia ei muutu vaikka kysyisi tuhat kertaa. Hän lisäksi vielä puhuu yleismaailallisia,minuun liittymättömiä asioita yli puolet ajasta. En todellakaan maksa hänelle siitä. Ehkä hänellä on jokin pitemmän aikavälin suunnitelma ja kaava jota hän noudattaa. Ensikerralla aion kysyä häneltä miksi hän tekee niin..? Ja juuri kun kirjoitin tuon lauseen,tunsin sisimmässäni että se oli vale.. Enhän minä pysty. Suunnittelen hurjan paljon asioita joita en ikinä pysty toteuttamaan. Tahtoisin voittaa jonain päivänä tseni ja olla rohkea. Tehdä jotain päätöntä. Hitto että alkaa taas ahdistaa. Olen jumissa kotona sillä rahaa ei jälleenkään ole. Pikavippejä,niitä sen sijaan on ja pelkään ajautuvani konkurssiin niiden kanssa. Tunnen ihmisen jolla on 50tuhatta euroa pikavippejä ja kulutusluottoja. Huhhuh.. Tekee juuri nyt mieli vain mennä makaamaan lattialle ja olla siinä hamaan tappiin asti. Koira tosin haluaa lenkille,mutta ulkona tuulee ja minua pelottaa. Tämäkin asia on niin rajoittava tekijä jotta voisin elää normaalin ihmisen arkea. Mieheni soitti tänään musiikkia täysillä levyltä ja taas minua pelotti. Ei,ei suostunut laittamaan pienemmälle vaikka hyvin luulisi tietävän sairaudestani. Tai sitten ei vain muista.. tai välitä. Kerran kun kerroin ahdistuksestani hänelle,hän totesi "en voi auttaa,älä valita" Ai? lopetin puhumisen siihen ja oloni paheni pahenemistaan. Hetken kuluttua hän ihmetteli kun kuljin levottomana ympäri asuntoa ja huohotin. Kas kummaa,mistähän johtuu.. On niin yksinäistä,vaikka ollaan yhdessä. Elämämme on nin arvaamatonta muutenkin. Aamulla rakastellaan ja iltapäivällä riidellään.. Kukaan tuntemani ihminen ei jaksaisi tällaista. Yritän vain olla olemassa hänen kanssaan. Voimat,ne kyllä loppuivat aikoja sitten..
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Pitkästä aikaa..
Olin vuorokauden humalassa pitkästä aikaa erään kaverini luona. Oli hauskaa mutta seuraamukset ovat järkyttävät. Onkin eloni ollut niin leppoisaa että pitihän tämäkin arvata. Niin,ahdistaa.. Mies juo olutta sohvalla.on ollut humalassa koko päivän. Olen vararikon partaalla ja joutunut ottamaan satoja euroja pikavippejäkin. Kyllä,joskus lupasin itselleni ettei koskaan,mutta kun nälkä on,tankki tyhjä eikä kukaan sukulaisista enään lainaa minulle rahaa. Ollut joskus hiukan ongelmia tuon takaisinmaksun kanssa. Koirallakaan ei ollut enään ruokaa. Ähh!! Liikaa paineittta ja miettimistä kuinka selvitä eteenpäin. Ei mikään ihme että on vähän huono olo. Vähän? Aloin valehdella jopa itselleni.
En jaksa enempää. Huomenna sitten lisää.
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
Sinä&Sinä..
Kuinka paljon olet saanut pahaa aikaiseksi
Ja taas,kun olet siinä
Minua inhottaa sinun katseesi
ja kuinka lempeästi silität päätäni.
Älä koske minun! kehoni huutaa
vain huulet ovat hiljaa..
Ja sinäkin siinä!
Rikkoneena lupauksesi
antamatta omiani anteeksi
Kurkistaneena synkimpiin saloihini
joita en itsekään tunne.
Tuskaa tuottavasi
sinä et ymmärrä
Vihaa,katkeruutta ja pelkoa
kaikki mitä on jäljellä..