Olen jäänyt miettimään torstaina päättynyttä päiväsairaalajaksoa.. Ajatus siellä tapahtuneista ajatuksista pyrkii pois mielestäni,mutta yritän tahdolla pitää ne vielä yllä. Ajoimme kolarin perjantaina.joten rahahuolet auton osalta ovat päättyneet,ellei huomisesta autokatselmuksesta sitten synny kauppoja ja olen jälleen tonnin velkaa isälle..
Tuntuu jotenkin hassulta että huomenna minulla on vain terapia,ystävä,armonkalliolle meno ja autokatselmukseen lähtö ohjelmassa eikä päiväsairaalaa. Tylsää ei tule huomenna olemaan,mutta eihän se tylsyys tai sen vastakohta sitä tuttua ja turvallista ahdistusta pidä poissa. Ei,se tulla tupsahtaa mieleeni vallaten koko kehoni kuitenkin juuri silloin kun minun pitäisi olla hyväntuulinen,rauhallinen ja esittää fiksua autonostajaa.. Tai sitten ei.
Toinen vaihtoehto on se,että onnistun autokaupoissa,soitan huomiselle ajan johonkin nissanin huoltoon ja pikkuvian syy selviää. Jotenkin päiväsairaalan myötä,olen alkanut miettiä "entäs sitten jos kaikki onnistuukin?" ja tämä on hämmentävä muutos minussa. Ymmärsin vain tämänkin asian liian myöhään ja en voi/kehtaa enään ottaa yhteyttä omahoitajaani. Ja taas kun tuo sana "kehdata" tuli tähänkin tekstiin,jauhetaan siitäkin nyt muutama sana.
On niin vaikea kertoa sanoin tunnetta "en mä kehtaa". Se on niin monimutkainen tunneketju ettei monikaan lukijani sitä ymmärtäisi vaikka kertoisin. Sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet pelottaa minua ja yleensä peitän kauhun k.o sanoihin. Usein ryhmässä olin eniten äänessä,mutta samalla kainaloni kastuivat jääkylmästä hiestä ja jalkani melkein kramppasivat.. Sitä kun siinä sitten yrittää peittää,se tuntuu hirveältä.
Ja takaisin asiaan. Päiväsairaala-aika muutti minua ja antoi mahdollisuuden uuteen elämään. Se elämä on elämää kera sairauden. Siellä ollessani sain näkökulman elämääni sairaana ja sen pohjalta on hyvä aloittaa. Odotan vain innolla tulevaa lausuntoa,jonka erikoislääkäri lähettää postissa. Sen pohjalta on myös hyvä lähteä miettimään suurta kysymystä "entäs sitten seuraavaksi?" Päiväkeskus Tilke on hyvä vaihtoehto. Ilmainen mesta jossa saa tehdä ihan mitä vain.. Mutta toisaalta voin jatkaa elämääni kera lonkeron ja antaa asioiden vieriä omalla painollaan. Ai ei ole hyvä suunnitelma? Noh,ei minustakaan. Joten päiväkeskukseen siis! Taas uusia ihmisiä,uusia tilanteita joita en muista kuitenkaan enään hetken kuluttua. Tai sitten muistan. Kuka tietää..
Tämä sairauden kanssa elämäni elämä voi olla yhtä tuskaa. Pahat näkymät siitä,että tuskailen päivästä toiseen ahdistuksessa ja kaikessa negatiivisessa tunnelukossa riivaavat minua. Olen ajatuksieni orja ja niin edelleen. En voi omalle ajatusmaailmalleni mitään,enkä ole enään varma haluankohan minä edes? Terapeuttini varmaan ihmettelee jälleen jos päätän lukea tämän kirjoituksen hänelle. Mutta ihmetelköön.
Nyt aion sulkea taas läppärin ja nauttia jäljellä olevasta juomasta.. MenInBlack tulee telkkarista!!
