perjantai 27. syyskuuta 2013

Brutus..

Sinä siinä minun edessäni
katselet minua tovin.
Muistutat minua menneestä
jota kaipaan kovin.
Sinun tummat silmäsi
kuin tähtitaivas yön.
Vain sinun tuomiesi muistojen tähden
Minä nukun,minä syön..


Niin,hevoset. Nuo uljaat nelijalkaiset jotka joskus olivat koko elämäni ydin. Nyt tuntuu jotenkin tyhjältä ja tekpyhältä. Odotinko minä liikaa? Muutama kierros kaikissa askellajeissa ja siinä se tunti sitten olikin. Loppukaartoon ja pois..

Unohtunut rakkaus..

Tänään tulee olemaan jännittävä päivä.. Olen 6 vuoden tauon jälkeen nyt todellakin menossa tallille. Suhteeni hevosiin on niin monimutkainen,etten osaa sitä sanoiksi pukea. Toisaalta haluaisin jälleen olla hevosten kanssa,mutta toisaalta taas...En tiedä. Se on niin kallista ja aikaa vievää puuhaa.. Menen paikanpäälle jo hyvissä ajoin. Tänään  on luvattu sadetta juurikin iltapäiväksi,mutta ehkä pääsen maneesiin(sisälle) ratsastamaan. Eikä pikkuinen tihkusade haittaa yhtään kun olen euforian valtaamana.. Edellisen yön valvomisesta olen toipunut hyvin.. Nukuin tänä yönä 13h ja olo on kuin uudestisyntyneellä. Laitoin autoni myyntiin nettiautoon ja odottelen vastauksia. Tuskin siitä 200€ enempää saa irti,ellei joku osta varaosiksi. Tänään soitan romuttamolle joka ostaa autoja.. Jos saisin uuden auton käsirahan siitä.

Nyt lenkille. Parin päivän päästä tänne tulee homppu-koira hoitoon jota odotan innolla..

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Jännitys ja pakko-oireet

Kello on aamuyön puolella ja minä yhä valveilla.. Uni ei tavoita minua tänä yönä. Ketpinor otettu 1,5h sitten eikä juurikaan vaikutusta. Ehkä hieman rauhallisempi olo,mutta ei uninen. Koko päivän olen käyttänyt juuri SEN auton etsimiseen. Olen päättäny vihdoin luopua vanhasta meganestani joka on palvellut minua tähänasti hyvin. Ikävä jää,sillä autokin voi olla persoona..

Niin,itse aiheeseen. Luin tänään artikkelin jossa kerrottiin jännityksestä. Jännitystä voi kuulemma olla kahta eri laatua eli tiedostamatonta ja tiedostettua. Tiedostettu jännitys on kaikille ihmisille tuttua. Jokainen vain kokee sen eritavalla. Taasen tiedostamaton jännitys voi esiintyä monellakin tavalla tietoisuuteen, ilman että sitä tunnistaa. Minä jännitän päivittäin varmasti sekä että. Tällähetkellä auton etsiminen ja perjantainen ratsastustunti ovat suurimmat aiheet jotka aiheuttavat tiedostettua jännitystä.. Lähetin meinaan sähköpostia kolmesta hyvältä vaikuttavasta kärrystä joilla voisin kuvitella ajavani ja perjantain tunnin onnistumisesta kun ei ole takeita, olen hermona.. Ja se tiedostamaton. Mitä se on? Tunne kaupungilla kulkiessani? Kun tapaan tutun ihmisen? Sen tuntee,muttei ymmärrä.. Jos asiaa ajattelee tältä kantilta,minähän jännitän jatkuvasti. Sitä tunnetta ei voi pukea sanoiksi,mutta se seuraa minua.. Voiko jännitys muuttua ahdistukseksi? mikä sen laukaisee? Johtuuko puskasta hyökkäävät pakko-oireeni siitä? Tänäänkin olen nieleskellyt tuhansia ja tuhansia kertoja.. Ja hampaat narskuvat.
 Olen narskuttanut hampaitani niin paljon,että leukaniveltä särkee. Tuskallista. JOS minulla olisi kanttia puhua lääkärini kanssa,voisin aloittaa hänen suostumuksellaan kokeilun "aamulääkkeet + ketipinor." ja katsoa vaikuttaako se pakko-oireisiini? Nyt kun syön ketipinoreita vain äärimmäisessä hädässä joka tälläkin hetkellä on päällä. Elämästäni ei tule mitään jos tarvitsen voimakkaampia rauhoittavia. Yksi tie helvettiin...

Toisaalta taas pakko-oireet voivat johtua aivan jostain muustakin. Ehkä se on jonkinlainen huomautus tietoisuuteeni siitä,että defenssin läpi on purjehtimassa ajatuksia. Kiellettyjä sellaisia. Näinä päivinä en enään järkyty mistään mitä mieleeni putkahtaa,mutta joskus tulee sellainen olo että pitäisikö? Järkyttyykö normaali ihminen tästä?  Mikäli näin on,tunnen itseni sairaammaksi kuin koskaan..
Voiko parantua jos tuntee itsensä sairaaksi? Onko tämä vaihe kohti tunnnetta että on terve? Paljon on taas kysyttävää terapeutiltani...

Hän uskalsi viimeksi vihdoin avata suunsa.. Mutta vain hetkeksi. "olenko minä kuullut oikein että kierrät menneisyyttäsi kuin kissa kuumaa puuroa?" Ja niinhän se on. Haluan tietää miksi olen unohtanut vuosia elämästäni? Mutta sen tietäminen voi aiheuttaa jotain pahaa. Hallitsemattomuutta.. Ehkä kaiken pelon ja halun ristiriidassa onkin vain yksi harhainen tunne siitä että totuuden paljastuttua, en voisi enään hallita itseäni. Onko itseni hallinta minulle niin tärkeää? Miksi? Enkö voisi vain heittäytyä ja antaa virran viedä mukanaan? Oman itseni hallinnan menettämisen pelko voi olla syy siihen etten halua tuntea mitään voimakasta kuten vihaa tai syvää surua. Nuo tunteet kun ovat vieneet vahvempiakin mukanaan..
Kaikesta ajattelusta huolimatta,tämä yö menee valvoen..





tiistai 24. syyskuuta 2013

Ystävyyssuhteet..

Niin,ne tärkeimmät tukipilarit ihmisten arjessa.. Miksi on niin hankalaa?

Olen jotenkin taas erakoitunut. Paljon olisi ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa,mutta olen mieluummin yksin. Sitten tulee taas niitä blogikirjoituksia kun on niin tylsää ja kurjaa yksin. Hei,olenko minä tyhmä? Voisin ottaa sen puhelimen kauniiseen käteen ja soittaa kansalle että tulisivat viihdyttämään minua..
Näin tässä kunnossa on vaikeaa olla sosiaalinen,vaikka haluaisin. Kuvitelmat "hei eivät pidä minusta" ovat voimistuneet. Tuntuu taas niin ristiriitaiselta ja kaaos täyttää pään. Kaikki asiat huutavat ja mielessä on kakofonia jonka keskellä yritän elää. Ehkä tämä tästä vielä...

Eilen oli terapia. Sain häneltä luettavaksi yhteenvedot ja olen vähän hämilläni. Terapeuttini tyyli kirjoittaa ärsyttää minua. Niin nopeasti ja lyhyesti kuin vain voi.. Tulee sellainen olo,että olen merkityksetön hänelle.

"plas lukee laspuusajan päiväkirjojaan ja ihmettelee kun ei muista kirjoittaneensa niitä. Kertoo löytäneensä traumaattisia muistoja.Mieliala alakuloinen ja väsynyt. Ei näe päämäärää elämässä "

Jaa,näinkö se asia menikin.. Siinäkö oli kaikki mitä 45min aikana ehdin sanoa? 3 lausetta.. PRKL..
On turhauttavaa käydä terapiassa kun ei saa minkäänlaista vastakaikua ajatuksilleen. En ymmärrä miksei hän voi kertoa mielipidettään tilanteestani suoraan? Tai kirjoittaa siitä? Olenko minä niin väärässä omista fiiliksistäni lopuujen lopuksi?

Soitin äidille ja kiitin 25eurosta jonka hän antoi.. Olisin muuten joutunut kävelemään kotiin keskustasta. Hän onneksi lupasi hoitaa kiireellisemmät laskut joten yksi kivi vierähti sydämmenltäni. Ehkä hän ei vihaakaan minua niin paljon kuin olen kuvitellut. Vai pelastaako hän minut talouskaaokselta vain korjaillessaan tekemiään virheitä ja siitä seuraavaa pahaa oloa? En ymmärrä häntä.. Ja ehkei minun olekaan tarkoitus.




sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Huonot päivät..

Zen Cafe laulaa:
"sitten kun osaan kaikki huonot päiväsi ulkoa
voit kutsua öitä sisään
sitten kun osaan kaikki painajaisesi ulkoa
voit keksiä niitä lisää"

Uusin pakko-oire ystäväni on saapunut kiduttamaan minua.. Olen uuvuksissa vaikka kello on vasta yksi. Kyllästyin tähän nieleskelyyn ja mässyttämiseen jo ensimmäisen 5 minuutin jälkeen,mutta se ei auta. En pysty hallitsemaan sitä. En saa henkeä,erisyystä kuin ennen. Oi kumpa olisi joku keino,millä tämän saisi pois..
Etsin vastausta kysymykseen jota en tiedä. Jotain on liikahtanut alitajunnassani. Ehkä eilinen pettymys laukaisi tämän,kun odotin niin siskoani saapuvaksi. Hän ei tullut,eipä tietenkään.. Lupasi tulla tänään,mutta nähtäväksi jää..
Kaikki hajoaa käsiin. Auton vikalista yltää taivaaseen ja puhelimesta hajosi mikki. Nyt on vanhavanha samsung käytössä jossa ei ole nettiä tai edes kameraa.. Läppärin näyttö vilisee mustia raitoja ja odotan vain koska sekin pimenee. Päällimmäinen tunne on jokin surua muistuttava. Tietynlaista haikeutta havaittavissa.. En tiedä,onko tässä elämässä enään mitään järkeä. Jotenkin voimat alkavat jälleen hiipua.. Huomenna on terapia jota odotan. Toivottavasti on jo parempi fiilis silloin. Olen kyllästynyt jankuttamaan samaa hänelle,kuinka on huono olo ja kuinka olen oman itseni orja. Lenkillä juttelin jonkun ventovieraan naisen kanssa koirista pitkään. Voi olla että muisto Kikistä laukaisi tämän mässyttämisen. Ikävä on myös erästä,joka on ollut kateissa minulta jo vuosia. Miksen voi antaa menneen olla ja keskittyä vain olemaan olemassa? Enhän minä voi sitä tehdä kun kerran maksan terapeutille juuri sen tonkimisesta. Voi kun minulla olisi joku johtolanka jota seurata. Päiväkirjat ovat ainoa todiste siitä että olen ollut joskus pieni.. LässynLässynlää ja sitärataa.....  

perjantai 20. syyskuuta 2013

Maaseudun rauhaan..

Tänään on edessä mummolareissu.. On niin ihanaa päästä täältä autojen ja valopylväiden keskeltä täydelliseen hiljaisuuteen. Voi mummo raukka. Hän sairastaa alzhaimeria ja on jälleen kerran hukannut tärkeitä tavaroitaan. Etsintäoperaatio käyntiin! Toisaalta ajatus maalle lähdöstä ahdistaa. Koko päivä vanhempien kanssa.... Ei, en minä tahdo. En jaksa sitä esitystä "kaikki on hyvin" molemmin puolin äitini kanssa. Isää on mukava nähdä,vaikka hänen arvostuksensa on pudonnutkin viimeaikoina minimiin. Miksi minun pitäisi arvostaa ihmistä jota ei kiinnosta mitä tytär tekee? Kun ei soita eikä edes äidin kautta kysy mitä kuuluu? Ei siinä mitään, enhän minä tahdo valehdella. Voin vain kuvitella sen päivän kun heille selviää tavalla tai toisella "hei,minä olen psyykkisesti sairas ja olen juossut terapiassa kohta vuoden" Se päivä ei tule vielä eteen hetkeen.. Mummo on minulle nykyään kovin vieras hahmo. Käymme siellä kovin harvoin.. Ennen mummolaan lähtö tiesi kesäkeittoa ja pitkiä kävelyitä metsässä. Nyt,nyt se on pirtissä istumista ja ikiaikaisten ajatusten toistoa. Kysymys "missä välissä sinä olet kasvanut" saa minut hämilleen joka kerta. Hän on unohtanut täysin 15 vuotta elämästään.. Toinen mummoni oli minulle rakkaampi,ja olin shokissa kun kuulin että hän on tehnyt itsemurhan 88 vuotiaana jouluna 2004.. Hatunnosto täältä sinne taivaaseen!!

Isäntä vei koiran ulos.. Aamu ei oikein tunnu lähtevän käyntiin ilman lenkkiä. Kuuma kahvi valuu kurkkuani pitkin ja hiljalleen alkaa vaikuttaa. Olen tavallani riippuvainen aamujen struktuurista, sillä hyvät päivät syntyvät samasta kaavasta aamulla. En siedä ajatusta "mitä tekisin seuraavaksi" tai jos on tylsää. Kokoajan pitää olla jotain,nytkin kirjoitan ja seuraavaksi menen suihkuun.. Luulisi että on uuvuttavaa kun pitää olla kokoajan liikkeellä ja tekemässä jotain, mutta minun psyykkeeni hajoaa palasiksi jos olen paikoillani.
Miten TE koette ne hetkekt kun ei ole mitään tehtävää? Kun pitää/voi vaan olla möllöttää paikoillaan.. Ahdistaako vai onko vapauttavaa?

Eilen tuli työkutsu.. Oujee!! Tosin vasta 17-19.10 eikä sen enempää. Työpaikka on lähellä ja minulle tuttu. Ensi perjantaina toteutan pitkäaikaisen unelmani eli lähden ratsastamaan.. Olen ollut ilman hevosia lähes kuusi vuotta toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Ratsastin 10-16 vuotiaana kerran pari viikossa. Hevoset olivat minulle kaikki kaikessa.. On kummallista miksi jokin tuonkaltainen asia vain jää pois elämästä. Onko teillä käynyt samoin?

Pari tuntia ja lähtö.. Kirjoittelen kuulumisia vielä illalla..

17:15
Mummo :-/  Kertoi vakuuttavan tarinan enostani joka kuulemma sotkeutunut huumekuvioihin jo vuosien ajan ja kuinka poliisit olivat käyneet mummollakin kahdesti. Kertoi myös että siellä oli käynyt varkaita ja olivat sotkeneet koko huushollin ja varastaneet lompakon sekä 700€.. Äiti soitti siskoilleen ja selvisi, ettei kumpaakaan asiaa ole todellisuudessa tapahtunut.. Huolissani olen.
 Äiti :-( Sitä samaa teeskentelyä ja esittämistä kuin aina ennekin.. Käytiin citymarketissa matkalla mummolle ja huhhuh mikä ostosreissu. 5min kauppaan astumisen jälkeen jo piti popsia rauhoittavia kun kuulemma Isä ei odota häntä ja on itsepäinen kun menee yksin hyllyjen väliin.. AGRH! Minä niitä rauhoittavia tarvitsen.. Käy sääliksi isää joka joutuu raskaan työviikon jälkeen kestämään vielä äitiä. Tiedän että hän haaveilee poismuutosta ja omasta asunnosta jossain kaukana,mutta tiedämme molemmat ettei äiti tulisi kestämään yksinoloa hetkeäkään.
Äidilläni on inhottava tapa keksiä itselleen sairauksia jotka pakottavat hänet jäämään sohvalle istumaan.. Mitään todellista syytä asialle ei ole olemassa,vain hänen laiskuutensa ja loputon periksiantaminen. Sitten saan kuunnella sitä valitusta kuinka hän on lihava ja ruma ja kuinka kukaan ei välitä ja kaikki maailman asiat ovat huonosti.. Rasittavaa näin, kun tätä on kestänyt koko elämäni. Ymmärsin jälleen etten tunne häntä kohtaan mitään muuta kuin inhoa.
On niin helppoa kirjoittaa "poistuisi elämästäni pysyvästi" tyyliin kun tiedän sen ettei se auttaisi minua. Kun hän lopulta kuolee, olen surun  murtama. Miten voi vihata ja kuitenkin jollain tasolla rakastaa ihmistä niin syvästi samaan aikaan..?


Viha,kiukku ja pettymys..

Tänään on kohtaamisen aika.. Tahtomattani kylläkin. Kohtaan tunteen kun kaikki pienimmätkin asiat ja toisten olevaisten teot alkavat kasvattaa otsassa muhivaa kyrpää. Onneksi olen yksin kotona,saan kiukutella täällä rauhassa. Meni hermot koiraan, kun se tuli niin iloisena ja häntäänsä heilutellen nuolemaan käsiäni (nuolee tauotta ihmisiä) Meni hermot kun en saanut sätkääni paperia suoraan ja jouduin purkamaan koko paketin. Suorastaan vituttaa tälläiset aamut kun mikään ei tunnu menevän hyvin. Noh,olihan minulla kaksi hyvääkin päivää välissä ja ehkä suuttumus on vain seurausta pettymyksestä jonka tunteminen on ollut minulle vaikeaa. Pettymys on terapeuttini mukaan vaikein tunne mitä ihminen pystyy tuntemaan. Minä tunnevammainen ,sanan varsinaisessa muodossa, olen samaa mieltä.. Hän sanoi myös että tuntemista voi harjoitella,jotta kestäisi ne hetket kun tunteet hyppäävät puskan takaa ja yllättävät sinut. En täysin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti,mutta ehkä se selviää vielä..
Kirjoittaminen helpottaa taas. Pelkään että tämän päivän suunnitelma lähteä kahdeksi kaupunkiin menee pieleen enkä pääse lähtemään kotoa. Pelkään myös että jossain vaiheessa päivää alan taas nielemään ja mässyttämään suullani niin että se kipeytyy.. Uusin pakko-oire ystäväni.

Kun olen vihainen,dissosioidun voimakkaasti. Turhautumista ja kiukkua lisää sitten se kun mikään ei onnistu ja unohdan vähän väliä mitä olinkaan tekemässä. Nämä päivät kun yksinkertaisemmatkin asiat menevät pieleen ovat raskaita jo ylikuormittuneelle päälleni. Olen kai sitten niin katkera, että jokainen kerta kun suutun,mieleni tuo muistikuvia ja flasbackkejä menneestä. Terapeuttini on myös sitä mieltä että jokainen tunne voi tuoda juuri siihen tunteeseen liittyviä muistoja. Välillä kuitenkin tuntuu etteivät muistot ole todellisia. Tai hermostun itselleni kun ne kuvat ja välähdykset ovat jatkuvasti samoja välittämättä siitä mitä tunnen.. Tekisi mieli kertoa niistä,mutta ajatuskin ahdistaa..

Kello käy ja lenkillelähtö lähenee.. Onneksi vein koiran iltapissalle vasta 11 aikaan illalla niin se malttaa vielä puolisen tuntia. Istun meinaan yövatteisillani tässä kahvikupin kanssa. Menee hetki ennenkuin pääsen ulos. Sain selville muuten, että äitini on käynyt terapiassa jo 10 vuotta.. Mikä on niin vialla ihmisessä ettei tavallinen 3 vuotta ja 200 tapaamista riitä? Vai onko hän kiintynyt terapeuttiinsa niin että maksaa itsensä kipeäksi siellä käymisestä? Olisi mielenkiintoista nähdä hänen terapeuttinsa tekemä yhteenveto....

Nyt lenkille!! Jatkan ehkä myöhemmin..

torstai 19. syyskuuta 2013

Uusi diagnoosi?

Terapeutti epäilee,että minulla on tämä..

http://koti.welho.com/marhalla/TR_PTSD_lapsilla_ja_nuorilla.html 

Yleisimmät oireet:

  • Itkuisuus, kiukkuisuus
  • Kieltäytyy nukkumasta yksin
  • Painajaiset, pahat unet
  • Pelokkuus ilman näkyvää syytä
  • Huolestuneisuus
  • Surullisuus, vetäytyminen, eristäytyminen
  • Ei halua olla yksin; takertuu aikuisiin
  • Kärsimättömyys; turhautuu nopeasti
  • Ylivilkkaus
  • Aggressiivisuus, kiukunpuuskat, raivokohtaukset
  • Selittämättömät kivut ja säryt; ruumiillisten sairauksien paheneminen
  • Säpsähtely, säikähtely
  • Taantuminen (lapsi käyttäytyy lapsellisemmin kuin ennen traumaa)
  • Traumaa muistuttavat leikit, pelit, piirustukset, tarinat
  • Puhuu jatkuvasti traumasta
  • Välttelee traumasta puhumista (myös kysyttäessä)
  • Pelkää ja ahdistuu traumaan liittyvistä asioista, esineistä ja tapahtumista
Melkein kaikki kohdat pitävät tavalla tai toisella paikkaansa enemmän ja vähemmän. Traumasta puhuminen varsinkin. Tämä voisi olla syys toistuviin pelkokohtauksiini,painajaisiin, taantumaan ja haluun piirtää ja kirjoittaa aiheesta jatkuvasti.. Ja ehkä minulla ei olekaan nivelrikkoa,vaan kaikki jatkuvat säryt ja kivut johtuvatkin tästä..?
Normaalin perhe-elämän täydellinen puuttuminen,koulukiusaaminen, huonot ja väkivaltaiset miessuhteet ja kaikki muu varmasti jo yksinäänkin riittää laukaisemaan tämän..

Mielipiteitä?


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Yksin kotona..

Minä pieni tyttö täällä, odotan saapuvaa pelastajaa.
Seuranani on vain, pelot ja traumat menneen.
Jotkut kehtaavat ihmetellä, miksi minä niitä murehdin?
Ja heille voin sanoa, eteen ne tulevat kuitenkin..

..Aivan.. Kirjoitukseni ehkä osuu ja uppoaa joihinkin ja sitten on ne,jotka kuvittelevat minun kerjäävän sääliä. Tämä blogi on kuitenkin vain työkaluni terapian ohessa matkalla terveempään minään. Kirjoittaminen on huomattavasti helpompaa kuin puhuminen ja ison D:n takia minun on kirjoitettava kaikki ajatukseni ylös,jotta muistaisin ne myös terapiassa..
Eilen oli terapia. Olin ihan hyvällä tuulella vaikka jännitinkin miten hän reagoi jos reagoi lainkaan. Eipä siinä miehessä tapahtunut muutosta suuntaan eikä toiseen kun luin kirjoituksiani hänelle. Niin rauhallinen ja itsevarma ihminen. Ainoa mitä hän sanoi oli "on se kyllä merkillistä mitä ihmettä sinulle on tapahtunut kun noin täysin mielesi sen peittää?" Ja sitähän tässä selvitellään seuraavat 3 vuotta.. Hän myös mietti sitä aiheuttaako itse terapia minulle huonoja oloja,painajaisia ja kannattaako tämä edes? Vai onko vain parempi unohtaa se kaikki mennyt? Olin vahvasti sitä mieltä että nyt kun on arvet avattu niin avataan ja tutkitaan koko haava.. En voi enään perääntyä.
Kuuntelin eilen musiikkia pitkästä aikaa.. Muuntelin vähän sanoja..

"on olemassa kirja,muutaman kilometrin päästä täältä
Se kertoo pienestä lapsesta,joka syntyi kylmän tähden alla.
Erään kerran se kirja kertoi minusta.."

Päiväkirjat! Nuo ilkeät muistuttajat tuolla punaisessa laatikossa jota kutsun nimellä "mystic box"
Laatikossa on kaikki se, mitä olen joskus ollut. Mystinen menneisyyteni joka tuntuu aivan toisen ihmisen elämältä.. Päiväkirjojen luku on ollut äärimmäisen työlästä niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä. Oli ihanaa kävellä pitkin järvenrantaa vaikka hetkellisesti minua alkoikin pelottaa tuuli.. Jatkoin kuitenkin eteenpäin ja eteenpäin vaikka mielini käskikin minua kääntymään kotiin. Lenkillä ei ehdi murehtia.. Jalat vievät minua ja pääni saa tuulettua. Joskus parhaat ja viisaimmat ajatukseni saan kävellessäni päähäni ja niiden pohdiskelu on terapiaa itsessään.  Olin todella rohkea ja vastustin kerrankin pelkoani. Karistin pois pahan oloni ja taistelin tieni seuraavaan mutkaan ja sitä seuraavaan..

Nyt on nälkä. Yleensä en pysty syömään mitään aamuisin vaan vasta kun olen hiukan kävellyt ja saanut kehoni heräämään. Tästä päivästä tulee hyvä päivä....

tiistai 17. syyskuuta 2013

Kello käy..

Minulla ei oikein olisi aikaa kirjoittaa,mutta kirjoitampa nyt kuitenkin. Luin eilen pitkästä aikaa kirjan "mikä terve mieli" ja löysin siitä kysymyksiä ja pohdintoja jotka haluan jakaa..

"Terapeutti ei ole se käsi joka työntyy pääsi sisään ja vääntää ruuvista sinut terveeksi"

Ei ole ei,mutta hepompaahan se olisi.. Terapia on julmaa ja raskasta työtä ja itsepohdisntaa  ja vastausten hakua esimerkiksi "sano se ääneen" kirjoituksessa esitettyihin kysymyksiin. Terapeutti on se henkilö jolla on työkalut joilla Itse voi korjata itsensä. Terapeutti on se kärsimyskumppani jonka niskoille voi kaataa kaiken sen pahan olon ja jättää sen vastaanotolle.

"Ihminen ei voi läheistensä kanssa vetää monia eri rooleja"

Ei voi ei. Vuosia yritin esittää normaalia ja peittää oireeni,mutta kuinkas sitten kävikään? Sairas mieleni  keksi aina uusia oireita joilla elämäni ja peittelyni muuttui lähes mahdottomaksi. Roolin pitäminen yllä on uuvuttavaa ja useinkaan se ei johda mihinkään hyvään.. Pitää antaa itselleen vapaus olla sairas.

"jotenkin ymmärsin että olen muiden ihmisten mielestä ihan erilainen kun omasta mielestäni" Toteaa eräs kirjan henkilö. Ja näinhän se on.
Olen yrittänyt viimeaikoina kysellä ihmisiltä "millainen minä olen?" Saamatta kuitenkaan vastausta. Joko kukaan ei oikeasti ole pohtinut sitä,tai sitten heillä ei ole sanoja asian kertomiseen. Uskon että todellisuudessa en ole lähellekään sitä miltä minusta juuri minäkin hetkenä sattuu tuntumaan, vaan aivan jotakin muuta.. Terapeuttini on vahvasti sitä mieltä että tämän ymmärtäminen  on yksi tie eheytymiseen..

Nyt pitää lähteä. Jatkan myöhemmin tänään..

maanantai 16. syyskuuta 2013

Siis Mitä??

Juuri kun sain haukuttua eräässä kirjoituksessani jokaisen joka levittää blogiani ympäri hevostalli.net sivustoa, niin eiköhän tästä blogista tiedä jo sadat,ellei tuhannet hevostalli.net:in käyttäjää?? En  milloinkaan halunnut etrtä näin käy, mutta nyt kun tilanne on mikä se on, en voi todeta muutakuin että HUH HUH!!! Siispä Tervetuloa Minun blogiini!

Ja pliis,ei surkuttelua kommenteissanne.

Tyhjä pää..

Nämä päivät kun ei ajatus kulje.. Olen jälleen yksin kotona kun rakkaan sairasloma päättyi. Ehkä tämä tyhjyys ja tunteettomuus johtuu sisäisen järjestyksen heilahtamisesta,lauantain känneistä ja aamuyön rajusta oksentamisesta. Ruoka ei maistu ja muutenkin on kovin jäykkä ja tukkoinen olo.. Jonkun tekemisen aloittaminen on kovin kovin hankalaa ja vaikka tahtoisinkin, en pysty keskittymään.. Vielä kaksi tuntia ennen kun rakkaani on kotona. Ehkä tämä vain siitä johtuu.
Huomenna on terapia.. Odotan sitä jo,sillä minulla on paljon paljon puhuttavaa. Nyt kuitenkin haluaisin vain maata paikoillani ja odottaa.. Toivon että tämä olo ja vetämättömyys ei johdu sydämestä,sillä usein näin on. Olen kyllä seuraillut pulssiani mutta siinähän tuo jyskyttää ilman lisälyöntejä tai lyömättä jättämisiä.
Ehkä kaikki selittyy myös huonosti nukutulla yöllä ja heräämisellä kesken unien sohvalta johon olin sammunut täysin. Ehkä sitä ja ehkä tätä. Tuurha päivä tämä maanantai.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Sano se ääneen..

Luin erään henkilön blogia ja se herätti paljon paljon ajatuksia. Hän on saanut kirjoitettua juuri sen mitä minä olen miettinyt ja nyt mieleni on hämillään..
Mitä minä olen ellen ole "hullu"? En tiedä. Peruskysymyshän on se että milloin minusta on tullut se? Okei,olenhan minä ollut sairas jo syntymästäni ja sitä edeltävän ajan,sillä lääkkeet,viina ja tupakka pitivät äitiäni otteessaan myös raskausaikana. Minä synnyin napanuora kahdesti kaulani ympärillä lähes hengettömänä tähän julmaan maailmaan. En tiedä olenko kiitollinen kätilölle joka sai minut hengittämään. Toisaalta kyllä,sillä minun maailmani ja elämäni on muokannut ihmisten elämiä ja olen elävä todiste siitä kuinka lähes kaikesta voi selvitä.
Minulla todettiin jonkinasteinen kehityshäiriö joka on varjostanut elämääni lähinnä ajatuksen tasolla. Okei,onhan minulla oppimisvaikeuksia,paineensietokykyni on ollut lähes olematon ennen kun olen oppinut sietämään ja motorinen puoleni on vajaa sillä jotkin aivan tavallliset liikkeet tuottavat minulle vaikeuksia.. En esimerkiksi erota oikeaa vasemmasta useinkaan. ja kengännauhat jäävät solmimatta yhä.
Jo pienenä, kun ymmärsin olevani erilainen kieltäydyin kouluissa tehtävistä jotka vaativat loogista päättelykykyä. Tiesin etten pystyisi..
Lapsuuteni on minulle yhä pimennossa. Ensimmäiset päiväkirjat kuitenkin valoittavat elämääni ja lukeminen on ollut raskasta. Sivu toisensa jälkeen saan auki sitä 7 vuotiaan järkyttävää jokapäiväista maailmaa jossa rauha ja järjestys ovat vain kuvitelmaa.. Kirjoituksissani toistuu luulo että tämä on normaalia,että kaikilla muillakin lapsilla on samanlaiset olosuhteet. Voi,kun pieni maisu olisi silloin jo ymmärtänyt..

Näiden sanojen kirjoittaminen on vaikeaa. Punainen lanka tahtoo leikkiä piilosta ja mieleni tahtoo purkaa ajatuksia. Kysymys numero kaksi on "olenko minä sairastuttanut itseni?"Niin.. Olenko omilla valinnoillani saanut tuhoa aikaan?  Alkukantaisilla ihmisillä oli jo pakene tai taistele-asenne. Se on myös minulla voimakas. Pienenä tahdoin vain paeta ja nyt olen epävarmana kahden vaihtoehdon välissä. Tuntuu niin turhauttavalta miettiä omaa menneisyyttään ja sitä miksi minä olen mikä minä olen? Mitä minä olisin jos en olisi minä? Ikuisuuskysymyksiä ja ahdistavia ajatuksia.. Minusta tuntuu että olisin voinut saavuttaa elämässäni jotain muutakin kuin tämän mitä olen. Olen tietysti vielä nuori ja kunhan saan tämän pienen pääkoppani kuntoon niin voin yrittää uudelleen tavoitella hiljaisia haaveita.
Kolmas kysymys on "miltä minä vaikutan?" Siis  muiden ihmisten silmin.. Eräs ystäväni sanoi "sinulla on vain oma tapa elää elämää" Mitä tuo tarkoittaa? Minä elän niinkuin elän ja elämääni vaikuttavat vielä niin monet asiat etten voi edes haaveilla toisenlaisesta elämästä. Pitäisi päästä ensin eroon oireista jotka vaikeuttavat päivittäistä olemassaoloa. Pelkotilat,muistihäiriöt,luulot.. Ja huono itsetunto. Siinä onkin paranemista ja uskon että terapia on yksi keino osittaiseen parantumiseen. Suurin työ on kuitenkin tehtävä itse..

Ja voi sitä työn määrää. Kuvittelen mieleni usein kaatopaikaksi jonka alla on hyvää maata. Vai,onko se jätteen määrä saastuttanut senkin? Pilannut mahdollisuuden uuteen kasvuun? Kuka tietää. Minä olen se koditon joka etsii jotain sen kaiken moskan keskeltä. Tietä parempaan elämään.



perjantai 13. syyskuuta 2013

Perjantai 13..

Tänään on se kuuluisa pahan onnen päivä. Itse en usko moiseen hömpötykseen,sillä siskoni on syntynyt joulukuussa samana päivänä. On jotenkin hassua että ihmiskunta on keksinyt merkityksiä erilaisille päivämäärille vain siksi että joskus vuosia vuosia sitten on sattunut jotain pahaa enemmän kuin muina keskivertopäivinä. Luin juuri iltalehden artikkelin missä kerrottiin yhdysvaltalaisen perheen piiloutuvan kellariin jokaisena perjantaina joka sattuu olemaan 13 päivä.. Järjetöntä. Minä elämn normaalia tylsää päivääni kuten miljoonat muutkin. Tai,normaalit ihmiset käyvät työssä ja hankkivat selkäverellään ruokaa pöytään kun minä "sosiaalipummi" joka elää satunnaisilla töillä ja Kelan avustuksilla.

Aamulääke ottamatta.. Ehkä muistan sen vielä kohta,tai sitten en. Tuntuu vain jotenkin niin turhalta syödä noita mömmöjä jos kaikki pahimmatkin oireet ovat palaamassa takaisin. Pitäisi varata aika lääkäriin ja kertoa kaikki. Puhelimella soittaminen on vain mahdotonta näissä oloissani. Tänään voisi kyllä olla hiukan tasapainoisempi päivä ja suunnittelin jopa jatkavani maalaustyötä joka on jäänyt pahasti kesken.
Saa nähdä mitä päivä tuo tullessaan.. Hyvää päivänjatkoa lukijani!!

torstai 12. syyskuuta 2013

Bloggaus..

Tämä teksti tulee olemaan iso support eräälle juuri blogin avanneelle henkilölle..

Minä en ymmärrä. Melkein suutuin. Luin juurikin hevostalli.net foorumilla kirjoitettuja kommentteja kyseisestä blogista. Järkyttävää nipotusta ja juuri sellaisia parannusehdotuksia joita kirjoittaja ei tahdo. Jäi harmittamaan kun samat ja eri nimimerkit kirjoittavat useasti haukkuakseen kirjoittajaa ja blogia. Ja vielä mitä? Suoraan tuonne foorumille!! Jos olisin joku jolla ei olisi mitään hyvää sanottavaa toisen blogista jättäisin kirjoittamatta tai kirjoittaisin vakaan harkinnan jälkeen suoraan blogiin. Typeriä lainauksia ja suoranaista ihmettelyä "miten sä voit"- tyyliin.

Tästä kun toivun,olen jälleen omien ongelmieni kanssa yksin. Rakas olisi halunnut lähteä kanssani viemään kyynärsauvojaan takaisin mutta en jaksanut lähteä. Kävin tapaamassa ihmistä josta aamulla kerroin ja nyt on turhautunut olo. Kuvittelin että hän tahtoo vain nähdä ja jutella, mutta hän pyysikin kyytiä kaverilleen ja jaaritteli niitä näitä. Turhaa.. Ajatukseni ovat sekaiset ja en saa niitä kiinni juuri nyt. Jatkan ehkä myöhemmin...

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Päätöksentekoa..

Kun pitäisi päättää suuntaan tai toiseen.. Varsin hankalaa. Sovin ajelevani ylöjärvelle tapaamaan ihmistä,mutta nyt kun pitäisi lähteä,en ole varma mitä tahdon. Olen hullu jos lähden,sillä en tunne tätä ihmitä juuri lainkaan. Ja olen jotain muuta jos soitan hänelle ja perun näkemisen vedotenn "auto ei lähde käyntiin" tai jotain muuta valheellista. Rakkaallani on jotain kummaa sitä vastaan että yritän olla sosiaalinen.. Hänen äänensävynsä ja ilmeensä muuttuvat kummallisiksi. Olemme olleet yli puolitoista vuotta yhdessä enkä ole saanut hänestä irti sitä miksi hän käyttäytyy näin? Koira odottaa lenkkiä,sillä suunnittelin jo illalla että lenkitän sen ensin ja lähden sitten..  Totuus voi olla kuitenkin hyvin toisenlainen koska en ole saanut edes välttämätlntä kahvia koneeseen.

Saapi nähdä..

Ystäväni Dissosiaatiohäiriö..

Olen palannut takaisin sekasortoiseen minääni.. Mitä ikinä tuo lause sitten tarkoittaakaan? Jotkut ajattelevat tällähetkellä että "miten SINUN elämäsi voi olla sekasortoista?" Ja heille voin vain vastata että kyllä se on.
En osaa selittää sitä,mutta rakas ystäväni ja seuralaiseni Dissosiaatiohäiriö on kaiken takana. Elämäni on varsin hankalaa nykypäivinä.. Saatan dissosioitua lähes mistä tahansa ja milloin tahansa vaihtelevalla voimakkuudella. Tänä aamuna kahvinkeitto oli lähes mahdoton tehtävä. Näinä päivinä koodi on lähes sama.
Dissosioidun(unohdan täysin miten kahvia keitetään)--> Ahdistun --> otan ketipinorin--> nukun/rauhoitun --> yritän uudelleen.  Tämän jälkeen oloni on yleensä sekainen enkä saa hetkeen ajatuksistani kiinni. Kuulostaa varmaan uusista lukijoistani kummalliselta, mutta tätä se on. Jatkuvasti.. Joskus yritän muistella olenko käyttänyt koiran lenkillä vai en? Ja tätä muistellessani totuus uppoutuu kymmeniin ajatuksiin jotka jyräävät läpi tahtoni ja olemattoman kykyni keskittyä. Sitten taas ahdistaa kun en tiedä vastausta elämäni tärkeimpään kysymykseen ja siihen olenko minä kykeneväinen huolehtimaan olennoista joita asunnossamme on..? Totuushan on se, että jos minulla ei olisi huolehdittavana eläimiä,olisin kuollut tai pakkohoidossa. Ajoittain eläimistä huolehtiminen on vain tajuttoman vaikeaa.

Ja se lääke.. On varsin hakalaa yrittää muistaa ottaa päivittäinen pilleri josta ei tunnu olevan taas mitään hyötyä. Pelkotilani ovat pahentuneet ja tunne siitä että minua seurataan on ollut takaraivossa muutaman kerran. Terapeuttini mielestä tämä kaikki johtuu olemattomasta itsetunnostani jonka rakentaminen yksin on mahdotonta. Onhan minulla ystävä ja muutama tuttu joiden kanssa olla olemassa,mutta silti tunnen itseni jatkuvasti rumaksi,lihavaksi olennoksi jolla ei ole oikeutta asuttaa maata. Terapeuttini kysyi kysymyksen joka sai minut pysähtymään. "Miksi seppo on sinun kanssasi?" Hmm,vaikeaa.. En tiedä enkä uskalla kysyä. Siitä seuraisi pitkä ja piinallinen keskustelu jota en kestä. Hän vain rakastaa minua ja tahtoo sisimmässään auttaa vaikkei sitä myönnäkään. Tai, näin ainakin toivon..

Terapeuttini mielestä voisi auttaa kiukustuminen ajatuksille jotka piinaavat minua. Mieleni on luonut nyt käytöstavan siihen hetkeen kun iso D ottaa ohjat ja yleisin seuraamus on ahdistuminen. Ehtisinkö minä huomaamaan sen lähestyvän? Ennen kun kaikki on taas pielessä..? Kiukku on ainoa tunne jonka peittelyn minä osaan parhaiten. Nieleskelen ja unohdan asian joka suututtaa. Töissä tämä on välttämätöntä, ja kotona siitä seuraa vain riita. Rakas ei ymmärrä.. Ja se tekee minut yksinäiseksi.



maanantai 9. syyskuuta 2013

Pienet ongelmat..

Ajatustekasausta näin ennen terapiaa..

Eilen olin sosiaalinen olento ihan omasta vapaasta tahdosta. Ajelin toijalaan tapaamaan ihmistä jota en ole nähnyt tai jonka kanssa en ole ollut vuosiin tekemisissä. Tarkoituksena oli kai jakaa tämä psyykkisen sairauden tuska,sillä hän kuuluu myös tähän kategoriaan "hullut" mutta mitäpä sitten sattuikaan..? Olin hänen luonaan varmaan pari tuntia,ja ymmärsin silloin paljon. Minä olen niin kuvitellut pienessä mielessäni että ongelmani ovat suuria ja rajoittavat merkittävästi jokapäiväisen elämäni elämistä,mutta olin väärässä. Hän veti kunnarin tässä asiassa..

Pitäisiko minun oman toipumiseni tähden ajatella että minun ongelmani ovat minulle suuria  eikä niitä voi verrata kenenkään muun ongelmiin? Vai ajatella että "kylläpäs tuolla on pahoja pulmia" ja suhteuttaa omat ongelmani..?

Entäs se loppuilta? Noh, Ajelin enolleni jonka kanssa olen myöskin ollut vain vähän aikaa tekemisissä. Hän on kovan kohtalon kokenut ex-vankilakundi joka yrittää saada vihdoin elämäänsä kaipaamaansa järjestystä.Hänen psyykkeensä pulmat ovat myös merkittäviä.

Onko ajattelumalli "olen nyt tässä, joten voin olla hetkenkin päästä tässä"    pahimpina hetkinä oikea? Vai pystyykö sitä sanomaan,sillä eikö jokaisella meistä ole oma tapansa hoitaa omaa pahaa oloaan? Paransimme maailmaa enon kanssa myöhäiseen iltaan,sillä sinne tullessani olin järkyttävän ahdistunut, levoton ja muutenkin huonovointinen. Onneksi tuo olo meni pois.

Tänään on terra.. En oikeastaan tahdo mennä sinne. Jotenkin tuntuu siltä taas ettei siitä ole mitään hyötyä ennen kun pystyn kertomaan ääneen minua päivittäin häiritsevistä asioista. Olen vasta alussa,tiedän,mutta silti tämä halu tietää "mitä sinä ajattelet?" on voimakas. Ongelmaksi muodostuu vain juurikin se etten kykene selittämään asiaa ääneen niinkuin ajattelen. Taas yksi pitkäkestoinen ja päättymätön dissosiaatiohäiriön oire. Eräs lääkäri sanoi: " Potilaalla pitkäaikainen kykenemättömyys muodostaa ajatuksista lauseita" Hmm.. Aivan niin.

torstai 5. syyskuuta 2013

Varautunut..

Olen varautunut pahimpaan tänään.. Vien vanhempieni molemmat kissat eläinlääkäriin joista todennäköisesti vain toinen tulee takaisin. Molemmat sairastavat kilpirauhasen liikatoimintaa ja munuaisten vajaatoimintaa yhtäaikaa,eikä varsinkaan toiselle ole sopivaa lääkettä vielä löytynyt.. Olen kasvanut näiden kissojen kanssa lähes koko elämäni,sillä kitecat täyttää syksyllä 20v.. Ikääni en silti paljasta..

Aika näyttää vuodatetaanko tänään onnen vai surun kyyneleitä..?

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Enneuni..?

Näin unta,että ripustin työvaatteeni pestyinä ja puhtaina työvaatekaappiin. Suljin oven ja uni vahtui.. Ensimmäinen asia mitä tänäaamuna kuulin oli soiva puhelin ja siinä luki "lomitus" Eli tänään mennään sitten töihin.. Uusi paikka,jännittää jo nyt, mutta ehkä selviän.. Eipä ainakaan ole aikaa kerätä ja kehitellä kauhukuvia tulevasta. Eläinmäärästä tai lypsysysteemistä minulla ei ole mitään tietoa,mutta kohta se nähdään.. Voihan siellä olla ihan mukavaakin. :-) 
Kaikista mukavin asia tässä on kuitenkin se,että talouskaaokseni saa "tukieuroja" ja henkilökohtaiselta konkurssilta voin vielä välttyä.

Hyvää huomenta ja pitäkää lippu korkealla..

tiistai 3. syyskuuta 2013

Anteeksi..

Edellinen kirjoitukseni oli ahdasmielinen ja asiavirheitä täynnä. Olen todella pahoillani tapahtuneesta ja nyt aionkin korjata tilanteen.

 Tänään on ollut todella raskas päivä,sillä olen ensimmäisenä tekonani tänään vienyt rakkaani polvileikkaukseen. Jännitti jo silloin miten hän toipuu..  Sen jälkeen menin armonkallliolle teeskentelemään että elämäni on järjestyksessä ja hyvin. En vain tiedä kuinka vakuuttava esitykseni oli..? Ja se terapia.. Huoh.. Hän vain nyökyttelee ja myötäilee hiljaa edelleen. Täydellinen reaktiottomuus saa minut toisaalta kananlihalle, ja toisaalta mielenkiintoni heräämään.. Kuka sinä olet,miksi sinä käyttäydyt noin?
Haluaisin niin saada selville mitä hänen ajatuksissaan liikkuu.. Miksi hän tekee ja puhuu "mä oon vaan töissä täällä" asenteella? Vai ymärränkö minä väärin..Niimpä tietysti.. Minä ymmärrän väärin. Tunne siitä ettei hän usko minua,on vain voimistunut ja alan hiljalleen epäillä hänen metodejansa. Rakas sanoi,että se kuuluu terapian luonteeseen ja että kaikki on hyvin. Uskonko minä häntä?
Eräässä kirjassa sanotaan "terapeutti ei ole se ojentuva käsi joka vääntää päässäsi ruuvit paikoilleen"
Sillä hetkellä ymmärsin minkä kokoisen haasteen otin vastaan typeränä ja naivina.. Nyt kaduttaa.

Ehkä minä selviän tästä.. Olenhan yhä hengissä,vaikka muutaman kyyneleen olenkin hiljaa silmäkulmastani päästänytkin karkuun. Ymmärsin sen,kuinka suuri osa minun historiaani on hylkääminen ja siitä seuraava tunne.. Olen jo aikuinen,mutta en kestä sitä edelleenkään ja sen tunteen muistelu sai minutkin herkistymään.  Siinä hetkessä olisin ollut onnellinen yhdestä kannustavasta sanasta häneltä, mutta odotin turhaan. Kerroin hänelle myös sen,että pelkään pakkomielteiden palaamista. Yritin puristaa hänestä ulos jotain. Vaikka olin sinnikäs,en onnistunut.

Tämä kaikki pelon ja todellisuuden välissä tanssiminen on todella uuvuttanut minut, enkä saa enään henkeä. Uusi ystäväni nieleskely-pakko ei ota laantuakseen ja pelkään tukehtuvani. Suuhuni sattuu sillä kymmenet ja taas kymmenet kerrat olen yllättänyt itseni nieleskelemästä ja "lussutuksesta" jota en osaa sen paremmin kuvailla. Tänään tuli selväksi myös se, että minä tarvitsen apua,mutta sen järjestäminen on mahdotonta. Ehkä jonain päivänä..

maanantai 2. syyskuuta 2013

Jotain rajaa..

Järkytyin.. Tulin huvin vuoksi katsomaan onko joku lukenut blogiani tai kommentoinut tänne ja shokkiaalto oli suuri.. Joku PRKL on julkaissut blogini  osoitteen ensinnäkin hevostalli.net sivuilla josta on tulvinut lukukertoja kymmenittäin. Totta puhuakseni en kaipaa tänne yhtään "heppatyttöä" joiden ikähaarukka näyttäisi ainakin kyseisen sivun foorumin perusteella olevan 10-15 vuotta. Tietenkään en voi syyttää ketään,sillä blogini on julkinen,mutta pistää vihaksi että joku kehtaa julkaista TOISEN ihmisen blogin jossain. Varsinkin kun tämän naisen ajatukset eivät ole mielestäni soveltuvia tuon ikäisille.. Noh,omalla vastuulla jatkakaa..

En pysty..

Kirjoitin ensin pitkän ja hartaan tekstin.. Pyyhin sen kuitenkin pois,sillä aihe on liian arka kerrottavaksi. Prosenttuaalinen todennäköisyys sille, että joku tunnistaa minut on liian suuri. Tai sitten minä vain kuvittelen. Kuvittelen kaiken. Haluaisin kertoa,mutta en pysty siihen. En vielä. Viikonloppu meni työtä tehden. Olen uuvuksissa vaikka kehoni haluaa juosta. Ei ymmärrä että on aika levätä ja rauhoittua. Liikaa kahvia aamupalaksi.. Ruoka inhottaa minua yhä vaikka vatsani huutaa. Lääkityksen aloittamisen jälkeen olen lihonut melkein viisi kiloa. Ajatuskin kahistuttaa ja tiedän erään,jota se kauhistuttaa vielä enemmän. Hän parka.. Psykoosiin vaipumisen rajoilla hän pähkäilee lääkityksen aloittamisen kanssa. En löydä sanoja joita hän tarvitsee selviytyäkseen ja tunnen itseni turhaksi.

Voi kun olisi todellisuudessa se joku.. Olen odottanut häntä jo kymmenen vuotta. Joku osaa ja ymmärtää kaiken. Toisaalta hän on kokoajan minun mukanani,en saa Häntä pois mielestäni vaikka haluaisin. Hän on osa minua ja minun identiteettiäni.. En tiedä,mutta on vain sellainen olo että hänestä täytyy kertoa. Vihdoin.. En vain tiedä kenelle? Terapeuttiini en luota tarpeeksi ja rakkaani on vain miesystävä. Ei se jolle voin kertoa. Tämä asia hiertää meidän välejä ja estää minua parantumasta.. Ärsyttää kun menetän aikaa ja rahaa terapiaan josta ei oe mitään hyötyä.. Minä en parane koskaan.