perjantai 18. heinäkuuta 2014

Mielisairaalapäiväkirjat 2..

Mielisairaalapäivä 4.
Täällä yhä. Heräsin viittä vaille yhdeksän kun keskusradiosta tuli tuttu viesti "bling blong,aamupala on tarjolla" Raahauduin syömään,mutta niin raahautui mukanani myös ahdistus. Tumma möhkäle on rintakehäni päällä enkä saa sitä pois. Hoitajat ovat lukittautuneet kansliaan ja katsovat pahalla silmällä heti kun menen koputtamaan. Ahdistaa eniten sen hetken lähestyminen kun vanhempani astuvat ovesta sisään... En halua heitä tänne. En todellakaan. Kuitenkaan en voi tai pysty soittamaan ja estämään. Voimani ovat kuluneet pois...

Mielisairaala päiväkirjat..

Niin,täällä olen. Minut vietiin ambulanssilla Mäntän sairaalaan jossa nuori kandi ei oikein tiennyt mitä tehdä. Pyöritteli vain silmiä ja sanoi että huomenna pääsen pois. Siskoni kihlattu jäi kanssani yöksi ja ajoi minut tänne..  Osasto vaikutti tokkuraisesta minusta kovin suurelta ja sekaiselta,mutta pian oloni selkiytyi. Huonekaverini oli lomilla,mutta palasi vielä samana iltapäivänä.. Mukava ihminen. Iltapala seitsemältä ja lääkkeet kahdeksalta. Varttia myöhemmin olinkin jo sängyssä.  Tosin näin sitten elämäni ensimmäiset harhat. Äiti ja isä seisoivat sänkyni vierellä ja minua pelotti. Lisää lääkettä ja takaisin uneen.
Tylsäähän täällä on ja tunnen olevani porukan selväjärkisin. Kaikilla muilla sairaus näkyy ulospäin. Toki minä järjestin täällä jo yhden shown jonka vuoksi  tuli vartija ja päivystävä lääkäri paikalle. Vittukun meni hermot! Toisaalta olisin halukas lähtemään kotiin,mutta en tiedä pärjäänkö minä siellä? Entä jos sama toistuu? Kuka minua silloin auttaa..
Huomenna tulevat vanhemmat ja sunnuntaina Hän. Maanantaina suunniteltu kotiutumispäivä. Sitten tarvitsee taas olla fiksu ja filmaattinen aikuinen.  Ikävöin jo eläimiäni ja ajatuskin saa minut itkemään.  Onneksi tiedän että niistä huolehditaan..

Rakkainta odotan kovimmin. Hän on toivo tulevasta. Häpeän yhä viikonlopun tapahtumia enkä voi sille mitään.  Yhtä hoitajaa inhoan. Hän katselee minua halveksuen...

Nyt täytyy mennä,päivälääkkeet tarjoillaan.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Josko sitten taas..

Josko sitä vaikka nyt tekis sit elämällään taas jotain.. Ainakin yrittää voi. Johan tässä onkin jo riittävän pitkään pyöritelty peukaloita ja ihmetelty hetkestä toiseen. Ai mistä moinen innostus? No siitä kun oon kuunnellut riittävän pitkään ihmisten "maisu,hei c'moon" juttuja ja surullisia katseita kun mikään mikä olis oikein ei tunnu menevän jakeluun ja kiinnostavan.. Tylsää ja yksinäistä oleilua vaan ollut tässä jo muutaman viikon enkä oo saanu edes omia asioitani hoidettua asiaan kuuluvalla tavalla. Jengi sit ravaa täällä ja jeesaa mua minkä kerkiää eikä viimeaikoina ole pahemmin kiitosta kuulunut... Jotenkin oon niin vitun kyllästynyt taas katseleen oman elämäni paskakasan kerääntymistä jalkojen ympärille. ja tarvitsenkin nyt talikon ja kottikärryt jolla vois alkaa repiin sitä pois ja viemään vaikka honolulun kaatopaikalle.. Helppoa tää ei tule olemaan,mutta kuten sanoin,löysin vielä syyn yrittää. Josko tämä rikkinäisen psyykkeen ja sirpaleina olevan sydämen omistaja saisi vielä hetkeksi tai jopa toiseksi iloa elämäänsä... - Näin kirjoitin facebookiin.. 

Syy tähän ryhdistäytymisen yritykseen löytyy aivan kuten mainitsin siitä,että nyt vittu riittää! Jotainhan tässä on pakko nyt tapahtua ennenkö huomaan olevani jälleen siinä tilassa kuin olin 18-19 vuotiaana. Kun elämää sävyttää vain tarve saada viinaa ja huumeita mahdollisimman paljon. Vedin tuossa 4 päivää itseni sekaisin ja huomasin sen olevan tie hulluuteen. Vainoharhat,pelkotilat ja totaalinen eristäytymisen halu olivat "viittä vaille" viemässä minua mukanaan. Suunnittelin kokeilevani älyttömiä ja joskseenkin jopa sairaita asioita itselläni ja huomasin keskustelevani oman psyykkeeni kanssa aivan kuin tämä olisi toinen henkilö pääni sisällä.. Ja se mikä minut nyt viimein sitten sai heräämään oli se ettei asia minusta ollut mitenkään kummallinen tapahtumahetkellä.
 Ajatus "kaikki on ihan okei" siinä vaiheessa kun kaikki muut ovat sitä mieltä että hoitoon ja äkkiä voipi olla aika kohtalokas. 
Siispä vedin vielä viimeiset paukut päähäni ja katsoin mitä seuraavaksi tapahtuu. Oloni ei (kummallista kyllä) muuttunut juurikaan,ainakaan parempaan suuntaan. Istuin siinä sohvalla ja kuuntelin täysillä musiikkia kuulokkeista. Välillä uppouduin siihen maailmaan minkälaiseksi psyykkeeni sen kuvasi ja välillä taas palasin todellisuuteen. Siinä palloillessani kyselin ihmisiltä varsin eriskummallisia kysymyksiä ja kerroin kuinka olen varma että poliisit ja yms härdelli saapuu tänne. 
Kaikista hurjin juttu minkä muistan ja olen kirjoittanut jopa ylös on se että kaipasin rynnäkkökivääriäni. Kyllä,minulla on aseenkantolupa ja rynnäkkökivääri. Voi hyvät hyssykät jos isäni olisi täysin tietämättä seurauksista tuonut sen minulle syntymäpäivänäni.. Täällä minä istuisin täysin psykoottisena ja harhaluulojen riivaamana rynnäkkökivääri kädessä sohvalla.. Nyt ajatuskin saa minut kauhistumaan,mutta ei tuolloin. Kaipasin myös Mora-heittoveistäni ja muitakin pieniä linkkareita ja yms mitä minulle on tuossa vuosien varrella sattunut kerääntymään. Voi jumalauta kun siskoni olisi saapunut tänne maksamaan omia ja minunkin laskujani ja ensimmäisenä olisi nähnyt tämän.  Seuraavaksi tulisivat poliisit 9mm kädessä kohti "laske se ase " ja härdelli olisi todellakin valmis.. En minä nyt kuitenkaan vankilaan tästä halua. Psykiatrinen osasto on enemmän mielessä. 

Täydellinen kontrollin menetyksen pelko on päässäni erittäin voimakkaana. Ja nyt kun huomasin ettei se olekaan ollut niin kaukana tunne on kovin ahdistava. Pitääkö tässä nyt kävellä vaan suoraan päivystyksen ovesta sisään ja kertoa ensimmäiselle ihmiselle että "hei,musta tuntuu että joku tulee varastamaan mun huumeet ja mun tekee mieli ampua se ihminen" Ja jatkaa "niin ja olen muuten vetänyt niitä huumeita ihan vitusti neljä päivää jonka jälkeen vedin kahvia pannullisen päälle" 
Tiedän erään joka on vetänyt kasvipohjaista lääkettä kymmeniä vuosia ja ollut juovuksissa päälle. Haluanko minä olla kuin hän? No en..

Jotain on siis tapahduttava. Ideoita on,mutta toteuttamiskelpoisuudesta en ole päässyt itseni kanssa samaan mielipiteeseen. Odottelenko vain vielä hetken vai What? Tupakkaa kuluu ja toivon sen muuttuvat kannabikseksi.. Eipä muutu ei.

Ambulanssi on jo matkalla tänne,minut pelastetaan itseltäni taas..

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Pakotie pahasta...

Rakkaani oli lukenut blogiani ja tullut seuraavanlaiseen ajatukseen "sinulla ei taida olla mitään pakotietä pahasta" Ai? No tottahan tuo on.. En ainakaan nyt heti keksi. Mökki ja sen rauha on ainoa joka tulee mieleen. Paikka johon esim Äidilläni ei ole mitään asiaa. Kun isä siirsi mökin omistuksen minulle,päätin ettei mielensärkijä enään koskaan astu sen tontin rajojen sisäpuolelle. Ei missään tilanteessa. Ainoa poikkeus oli se,kun heidän kissansa haudattiin. Kun kuulin että he olivat ajaneet eläinlääkäristä suoraan sinne,tunnekirjoni oli yllättävä. Ensin olin järkyttynyt ja surullinen kun Kitecatin elämä oli päättynyt,mutta sen jälkeen tunsin oloni jopa loukatuksi kun ymmärsin että hän oli käynyt "minun maillani" ja kysymättä/ilmoittamatta. En kyllä uskalla edes arvailla mitä olisin sanonut,jos olisin tiennyt?

 Ymmärrän toki että 19 ja puolen vuoden yhteisen taipaleen päättyminen on ollu hänelle varsin shokki jos minullekin eläinten menetys ja sillä hän ei kyennyt ilmoittamaan ajoissa että on "Kitin" viimeiset hetket..  Mutta en voi sille mitään että ajatus hänestä mökillä saa kylmän hien nousemaan pintaan ja minut oksentamaan.. Sairasta? Ehkä,mutta haluan koko sydämmessäni pitää mökin "puhtaana" hänestä.
Häpeän ajatuksiani,mutta en voi sille mitään että ne ovat omiani. Joskus haluan vain sammuttaa aivoni,mutta edes unessa se ei ole koskaan ollut mahdollista. Ainoa tie on vetää "hirveät perseet" jonkun ihmisen kanssa.. Toki tulee se seuraava aamu ja fyysisen pahan olon lisäksi synkät ajatukset vyöryvät kuin lukitun portin takaa. Virta on siis loputon..

Päätimme juuri että lähdemme vklopuksi kuhmoisiin.. Oi,mielessäni on jo takka/ulkotulen äärellä istuvat rakastavaiset :-D Nyt vain toivotaan että tämä räkätauti pysyy aisoissa kera lääkkeiden ja en saa mitään kuolettavaa pöpöä.. Tai tartuta armaintani. Tuskin kylläkään maltan pysyä hänestä "turvaetäisyydellä" hetkeäkään sen jälkeen kun hän saapuu.. Olen odottanut kuitenkin kiltisti viikon.

Nyt aamuröökille että saa hengen kulkemaan.. Taidan olla pahimmanlaatuinen nikotinisti :-D

Minä ja ne muut...

On taas tunne että pitää kirjoittaa.. Jokin sisälläni huutaa "avaa blogi,avaa jo se blogi" Ja minä tottelen. Noniin,nyt tämä on siis auki,mitä sitten pitäisi tehdä? Mistä kirjoittaa?

2 viikkoa ja kolme päivää ilman lääkkeitä! Kirjoitin lopettamispäivämäärän jopa kalenteriini. Syytä en tiedä,mutta koin sen tärkeäksi. Loppujen lopuksi en tiedä oliko tämä pitoisuuksien alasajo niin "oikein tehty" mutta oloni ei ainakaan ole juurikaan muuttunut... Kai? Kummallista kylläkin,mutta mieleeni ei ole tullut yhtään kauhuskenaariota asian suhteen. En edes ole ajatellut asiaa sen kummemmin.

Lievä ahdistus hiipii tajuntaani pitkästä aikaa. Toisin kuin ennen,oloni ei ole sekava eikä kaoottinen. Tästä on hyvä ponnistaa..Onhan? Ikävöin varmaan vain. On niin vaikea enään tunnistaa yksittäistä tunnetta kun kaikki muutkin jyräävät päälle. Ajatuksissani pyörii se,kun ryyppäsimme ystäväni Petrin kanssa aamu viiteen. Kuvia lisäillessäni facebookkiin,petri hoki "älä nyt heti provosoi" vaikken minä ainakaan täysin niin tehnytkään. Kysyin kyllä rakkaani mielipidettä asiasta ja hän sanoi kaiken olevan ok.. Josko tämä ihminen olisi vapaa mustaukkaisuudesta..? Olen kyllä niin koulutettu asiaan ja kyllästynyt että niskaperseet tulee jos menee liiallisuuksiin. Minä en enään polvistu yhdenkään miehen edessä... Muistan niin elävästi yhä ne kymmenet ellei sadat kerrat kun minun elämääni rajoitettiin.. "älä syö sitä,älä pue tätä" Miksen minä ollut viisas silloin ja paennut? Ja ne kymmenet nyrkiniskut joita olen ottanut vastaan.. Voi helvetti kun minua on piesty enkä ole paennut vaikka tiennyt ettei se lopu milloinkaan.. Typerää!

Kirjoitin "pelkään jokaista miespuolista tällähetkellä" Ja olihan se aivan niin..  Muistan kun emme vielä seurusteelleet uuden rakkauteni kanssa ja pidin jalkojani hänen jalkojensa päällä,olin toisaalta rento,mutta toisaalta pelokas. Tuntui "kohta tapahtuu jotain pahaa" ja kuitenkaan en voinut paeta. Sekainen tunne kun viihtyy ja pelkää yhtäaikaa.. Kumpaa tunnetta uskoa?

Yritin vielä kyllä peruuttaa.. Mutta en onnistunut. Pelottaa vieläkin että jotain tapahtuu ja olen valmis junan alle. Viimeisitä itsemurha-ajatuksistani ei ole kovin pitkä aika enkä minä ole sellainen joka pyörittelee niitä huvikseen.. "vain eläimet estää" rauhoittelin itseäni kun laitoin kenkiä jalkaan. Nyt en enään voisi lähteä pois,sillä en halua Hänelle niin suurta surua.. Voi kun tietäisit mistä sinä minut otit mukaasi!!!  Ja ehkä minä kerron,tai tämä kirjoituksien määrä kertoo. 

Minä vihaan itseäni,vihaan aivan todella. Ruoskin itseäni omista typeristä ja lapsellisista kuvitelmistani että "kyllä tämä vielä tästä" vaikka loppu oli jo lähellä tai minut tapettaisiin.. Sitten kun annoin periksi ja annoin kaiken toivoni niin tulee Hän ja kertoo että haluaa tyyliin viettää loppuelämänsä kanssani. Huoh,millä senkin saa taottua järkeeni?

Näillä mietteillä jatketaan..

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Ilman ja vailla...

"Ja me kuljimme saman sateenkaaren alla,samalla tavalla molemmat,jotain etsien"

Näin laulaa Eurooppa 3.. Eilinen "eron" hetki jäi vaivaamaan minua. Reaktioni oli toisaalta tuttu,mutta yllättävän erilainen. Kummallinen "tyhjyys" ja jonkin oleellisen asian muuttuminen sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi kuin ennen. Vaikka olemme tavanneet vasta yhdenkäden sormilla laskettavan kerran,minusta tuntuu että Rakastan häntä. Kerroin asian ja vastaus oli "hmm,kuulostaa vakavalta" Hei rakkaani,niinhän se ON!! Jopa liiaksi asti,enkä voi sille mitään..

Nyt kun olen yksin,on aikaa syvemmälle pohdiskelulle. Lueskelin vanhoja ja varsinkin päiväsairaalan aikaisia tekstejäni ja miljoona asiaa valtasivat pääni.. Ennen päiväsairaalaa olen miettinyt paljon persoonaani ja sen yllättäviäkin muutoksia lyhyessä ajassa. Miettiminen kannatti,sillä sieltähän sekin diagnoosi tuli. Olin oikeassa! Persoonallisuushäiriö,mitä helvettiä?  Viimeajat olen ollut yllättävän tasainen jos näin voidaan sanoa.. Tämäkin saattaa olla vain omaa kuvitelmaani sillä kuten kirjoitin on eräs ihminen täysin eri mieltä..  Aika pelottavaa tässä on monikin asia. Mitä sitten tapahtuu jos tunnen itseni normaaliksi ja käyttäytymiseni ei sitä todellisuudessa ole..? Pelkään sitä hetkeä palaavaksi kun leikkelin itseäni. Kun ymmärsin tekoni vasta herätessäni jonkinlaisesta transsista... Ääni vaikeni päässäni ja olin keskellä verilammikkoa.Siinä hetkessä olisi pitänyt järkyttyä ja pelästyä,mutta olin vain ihmetyksissäni ja soitin tyynen rauhallisena itselleni apua. "Sormet pakettiin ja taas mennään"


Otan asian kuin asian nykyään kovin helposti.. Taas sama vanha fiilis "tapahtuiko tämä juuri minulle?" kun dissosiaatiohäiriöni unohduttaa asioita.. Lopetin abilifyn syömisen ilman lääkärin lupaa. Kohta kaksi viikkoa ilman ja olotilassa ei sen suurempaa muutosta. Söinkö turhaan mömmöjä yli vuoden kuvitellen niistä olevan apua..

Torstaina on psykiatrin arviointi ja pelottaa että joudun osastojaksolle. Se ei sovi minulle juuri nyt,nyt kun olen aloittamassa taivalta Hänen kanssaan... Harmittaa ja kaduttaa kun menin myöntämään ettei osastojakso ole poissuljettu vaihtoehto ollenkaan.. Tottahan se on,mutta en arvannutkaan että kaikki voikin kääntyä vielä hyväksi ja uskallan avata rakkaudelle oven...
Tuon oven takana on ollutkin paljon asioita eikä sen avaamisesta ole seurannut kuin surua ja kaaosta..


Olen harkinnut avaavani jopa kuuluisan "mappi Ö:n " Rakkaani ilmaisi halunsa tietää mitä sekin värkki sisältää..? Minua jatus pelottaa suunnattoman paljon.. Olenko minä valmis? Entä jos alkukevään psykoottinen vaihe palaa sen myötä?  Viimeksi kävi niin..Ymmärränkö minä pelastaa itseni kuiviin vuotamiselta toisen kerran?  Tai jos tapahtuu jotain peruuttamatonta..Totta on myös se että niin kauan kun pidän näitä asioita mapissa,se vaikuttaa minuun ja senkautta meihin enkä halua alkutaipaleelle yhtään ongelmaa..

Nyt täytyy mennä taas... Kirjoittelen myöhemmin..

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Hän...

Maailmani kauneimman vuorokauden jälkeen istun yksin ja yritän syödä.. Ruoka tökkii ja olo on tyhjä. Kuin sydämmestäni olisi lähtenyt palanen samalla ovenaukaisulla kun Hän lähti. Perjantaihin on pitkä aika,jopa liian pitkä...

Minä antauduin,minä seikkailin ja minä nautin siitä. Pyyhin pelot mielestäni. Minä puhuin ja kerroin ja Hän kuunteli,ymmärsi ja lohdutti.. Tätäkö minä olen aina odottanut? Kolmen vuoden jälkeen voin sanoa että olen saanut tarvitsemani. Peittoni tuoksuu Häneltä,kietoudun siihen ja pyyhin kyyneleen sen kulmaan. Uneksun siitä kuinka hän kosketti minua.. Kaikkialle.. Kuinka sivelin hänen lämmintä vartaloaan ja hengitin Häntä. Sadat suudelmat maistuvat huulillani ja janoan niitä lisää.
"Ollaanko me Me?" kysymys sai minut hämilleni,mutta silloin ymmärsin. En ole enään yksin...

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Katkolla kurjuudesta..

Kolmen viikon ja kolmen päivän suruprosessi etenee.. Olen voitolla ja tunnen itseni vahvemmaksi. Eräs henkilö on saapunut elämääni ja peloistani huolimatta yhäkin turvanani. Oloni on niin euforisen hyvä,etten tiedä miten päin olla.. Rakkaus <3 Tunnustin hänelle olevani ihastunut ja tärisevin käsin kirjoitin lauseen "täytyy kyllä tunnustaa...." Olin tukehtua ja pyörtyä kun hän yllättäen kirjoitti " niin minäkin..." Tapasimme ja vietimme yön yhdessä silitellen ja puhuen kaikesta.

Toivon kipinä on syttynyt. Vielä löytyi pisara toivoa jo tummuneesta mielestäni ja hiukkanen voimaa ponnistaa eteenpäin. Yksin en todellakaan tähän pysty,mutta Hän on lluvannut olla tukenani niin pitkään ja enemmänkin kuin tarvitsen... Kummallisinta tässä on paikka mistä Hän löytyi. Maailman viimeinen kolkka. Siksi tämä on niin uskomaton paletti.. Itsemurhan partaalta täydelliseen euforiaan ja tulevaisuuden suunnitteluun. Huoh,huudan koko maailmalle "mulla on hyvä olla"!!!!!!!!!!!!!!!!!!!