Tunne peittää järjen..

Kävelin tuossa terapeuttini toimistoa kohden eräänä päivänä,kun kuulin takaani äänen. Ensimmäinen reaktio oli tietenkin pelästyminen,sillä kuten olen kertonut,oli minulla vuosia tunne siitä että joku seuraa.. Pysähdyin vapisten kauhusta muka tutkailemaan näyteikkunaa ja odotin että tuon äänen aiheuttaja menisi ohitseni. Tummaihoinen mies käveli ja vilkaisi minuun. Seuraava reaktio oli voimakas varmuus siitä että kohta minut ryöstetään,sillä häntä kohden kävellyt toinen ulkomaalainen mies kääntyi minun kohdallani ja he jatkoivat samaan suuntaan kanssani muutaman askeleen edellä kuin suunnitellusti. Mielessäni juoksi tarina eräästä kaverin kaverista jolle oli käynyt juurikin niin että kaksi ulkomaalaista olivat vieneet hänen tavaransa.. Yritin ajatella järjellä "ehkä he vain tuntevat toisensa ja olivat sopineet tapaamisen juuri tähän" sillä miehet höpisivät jotain,mutta eihän minun tunteeni ja varmuus ryöstöstä hellittänyt. Olin hiestä märkä ja jalkani tutisivat kauhusta jota tunsin. Yhtäkkiä kuitenkin mieleni pyyhkäisi tapahtuneen pois päästäni ja kun vihdoin pääsin terapeuttini luokse,en muistanut koko tapahtumaa..

Toinen vastaava tapaus sattui juuri äsken. Täällä kotona. Jokainen kerta kun luen jotain,minut valtaa hirveä halua alkaa kirjoittamaan. Siispä otin läppärini,avasin sen ja Word-ohjelman,mutta sitten,olin jälleen tunteen vallassa ja tälläkertaa tunne siitä,että rakkaani tuijottaa ja arvostelee kirjoitustani. Tunsin niin voimakasta häpeää että kirjoittamisen alkamisesta ei tullut mitään. Tunne oli niin lamaannuttava,että kaikki järjellä esitetyt vastaväitteet ja ehdotukset kuten "ota se läppäri irti piuhasta ja mene muualle" kaiukuivat tyhjyyteen joka täytti pääni. Nyt,noin vartti tapahtuneen jälkeen,tunnen niin voimakasta ahdistusta että meinaan hukkua sen alle.. Kumpa nyt olisi joku jolle puhua!!!

Viimepäivät ovat olleet muutenkin kovin kovin raskaita. Viikonloppu meni jälleen humalassa,sillä kyllästyin jatkuviin painajaisiin ja ahdistuneisuuteen. Join muistini ja nyt hävettää kun ei tiedä mitä on tapahtunut. Noh,painajaiset palasivat ja viimeyönä käsiteltiin rakkaan sairastumista. Sekin aika tuntuu jo niin kaukaiselta,vaikkei siitä ole kuin kuukausi. Olen jälleen niin kyllästynyt ja turhautunut tähän häiriöiden täyttämään päähäni,että haluaisin vain maan aukeavan ja nielaisevan koko elämäni. Miksei tämä vain voi loppua!!!

Epäehjä...

Olen saanut kasaan puuttuvat palaset. Sain viimein suuni auki ja asiani ilmi hoitoneuvottelussa. Kuten arvelinkin,en ole vain yksi minä vaan minussa on monta eri osaa. Kyllä,minulla todettiin persoonallisuushäiriö. Sen lisäksi sain diagnoosilistaan traumaperäisen stressihäirön. Tai kuten terapeuttini sanoo "pilalle stressaantunut".. Diagnoosien saaminen vihdoin tuntuu huojentavalta sillä olen miettinyt käytöstäni kovin viimeaikoina. Kaikkea ei voi vain laittaa voimakkaiden mielialanvaihteluiden piikkiin,sillä nämä hetkelliset ailahtelut ovat aivan järkyttäviä ja minusta tuntuu että olisin aina ollut kyseisellä tuulella eikä olisi ollutkaan mitään muuta..

Yksi osani on vihainen minä. Se raivostuu herkästi,on aggressiivinen ja sitä vituttaa aina. Se lyö,puree ja potkii. Sen vastakohtana on pieni minä. Taannun lapsen tasolle ja etsin syliä ja turvaa. Tämä osa iskee kimppuuni varsinkin iltaisin. Siinä välissä on kyllästynyt minä,joka ei tunne mitään eikä ketään kohtaan mitään. Täysin emotionaalisesti turta..Se joka tahtoo maan avautuvan ja nielaisevan itsensä. Tämä persoona on vaikein hallita,mutta nyt kun sen tiedostaa,sen kanssa tulee paremmin toimeen. Sitten on vielä sosiaalinen ja mukava minä,joka välittää ja jota kiinnostaa muut ihmiset. Tämä osa keskustelee muiden kanssa ja haluaa osallistua kaikkeen.

Nyt olen lopen kyllästynyt.. Tuntuu siltä että koko maailma on kääntynyt ylösalaisin sen jälkeen kun minut todettiin sairaaksi. Asian tiedostaminen on ollut kova ja mutkikas tie joka ei ole johtanut juurikaan mihinkään. Ainoa asia on se,että nyt on selitys kaikelle mitä mielessäni tapahtuu.. Oli vain jotenkin helpompaa ajatella "mä nyt oon vaan tälläinen" ja antaa asioiden olla.. Nyt ajatus siitä että olen loppuelämäni tälläinen,saa vihaisen ja kyllästyneen minän esiintymään..

Ihmisen perusturvallisuus..

Tämä on aihe joka mietitytti minua koko päivän sairaalassa. Kun otin asian puheeksi ryhmässä,oli vastausten kirjo ja keskustelun suuntautuminen uusille urille hämmentävää. Toisten mielestä perusturvallisuus on vain pinnallisia asioita kuten työ,ihmiset ja koti,kun taas eräs ihminen ymmärsi mitä ajan takaa. Hän sanoi "ihmisen perusturvallisuus syntyy jo ensimmäisistä kontakteista vauvana. Mikäli ne eivät ole positiivisia,on vahinko jo päässyt tapahtumaan eikä sitä tunnetta ole helppo saada korjatuksi. " Niin! Juuri niin!

Minun mielestäni ihmisen perusturvallisuus koostuu juurikin siitä,mitä tapahtuu lapsena. Mikäli joutuu elämään jatkuvassa pelossa ja epävarmuudessa,ei koskaan ole mahdollista oppia tuntemaan itseään turvatuksi. Pelko aiheuttaa taas stressiä ja stressi saa koko fyysisen ja psyykkisen olemuksen sekaisin. Terapeuttini mielestä ole pilalle stressaantunut,ja uskon että hän on oikeassa. Haluaisin selvittää onko minulla jonkinasteinen stressihäiriö,mutta en saa sairaalassa sanaa suustani. On turhauttavaa olla hoidossa,mutta ei pysty puhumaan hoitajille. Oli minulla omahoitajakeskustelu,mutta olin niin jännittynyt jälleen,etten saanut juurikaan mitään fiksua suustani..

No entäs sitten ne asiat jotka luo turvallisuutta..
 Koti? 
Meillä on ihana asunto erittäin hyvällä paikalla ja tilaa on vetäytyä jos siltä tuntuu. Siltikään en tunne oloani täällä turvalliseksi,enkä hyväksi. Pelkotilani eivät jätä minua rauhaan edes kotona,tai varsinkaan kotona ja olen välillä lopen uupunut. Pelkotilani rajoittavat elämääni ja aiheuttavat tavattoman paljon stressiä. Liikaan stressiin minä vedän kännit ja aamuyöllä kunnon itkupotkuraivarit..

Työ 
Työssäni on myös paljon vaaratilanteita ja stressiä. Oma henkinen jaksaminen on siis navetassakin tärkeää,jotta eläimet tulee hoidettua kunnolla. Työni on minulle pakopaikka kaikesta. Kun ei tarvitse miettiä tai pelätä..

Perhe:
Tämä aihe on minulle arka. Ahdistun usein pelkästä ajattelusta.Nykyään lasken vain Siskoni,isäni,rakkaimpani ja eläimet perheeseeni. Oma mielensärkijäni ei kuulu siihen. Ei todellakaan,sillä perhettä tulee rakastaa ja perheen kanssa tulee viihtyä. Perhettä ei tule pelätä,tai heidän seurassaan ei saa tuntea oloaan huonoksi. Tämä on ehto minun perheelleni.. Kaikki muut kuuluvat sen ulkopuolelle.

Entä sitten se kaikki muu? Mitä se on? Kertokaa te viisaammat....

Aika kuluu..

aika kuluu silloinkin,kun se tuntuu mahdottomalta. Silloinkin kun jokainen sekunttiviisarin nytkähdys sattuu kuin tykyttävä avohaava. Aika kuluu epätasaiseen tahtiin. Joskus merkillisinä pyrähdyksinä ja joskus madellen. Minullakin..

Ihmiset puhuvat.. En kuule mitä,mutta olen varma että jotain merkittävää. Minusta? Ei,en minä ole mikään puheenaihe. Ei minussa ole mitään puhuttavaa.  Olen vain osa tätä ryhmää,merkityksetön. Suru vaeltaa ylitseni arvaamatta. Itken hiljaa mielessäni tulevaa..

Minulla on tavoite jossa haluan onnistua. En näe tulevaisuuttani kuin päivän kerrallaan. Minä olen luvannut itselleni yrittää kaikkeni,mutta pelkään ettei se riitä alkuunkaan. Itsensä on niin helppo pettää eikä se tunnu alkuunkaan pahalta..

Viha..

"Muistin jälleen,kuinka paljon minä vihaan sinua.. Tämä muisto pitää minua otteessaan,eikä aio päästää irti. Minä olen pyristellyt näistä kahleista irti turhaan. Tuntuu että ne vain kiristyvät ympärilläni.."

Nämä ovat tämänhetkiset mietteeni. Ensimmäinen kunnon reaktio saatu hoidossa aikaan. Syvä,melkein pohjaton viha iski sieluni sijoiltaan ja kehoni alkoi täristä hullunlailla. Minä olisi halunnut heittäytyä lattialle ja huutaa,mutta jokin esti sitä. Häpeä ja muut ihmiset.
Mistä tämä tunne tuli? Miksi juuri nyt? Oliko tämä syy vai seuraus kirjoitusryhmässä tekemästäni tekstistä?  Tekee mieli kirjoittaa vihasta,mutta ymmärrän etten osaa pukea sitä sanoiksi. Miten kuvata sitä? Tekee mieli myös itkeä,mutten uskalla. Häpeä voittaa,kuten tavallista...

päiväsairaalassa...

Tänne minä nyt sitten pääsin.. Oli TODELLA henkisesti raskas hoitokeskustelu ja arviointihaastattelu. Omahoitajani on pieni ja hento nainen johon pitäisi turvautua..
Tuntuu kaoottiselta. Pääni vilisee ajatuksia,mutten saa kiinni yhdestäkään.. Pelkään totaalisekoamisen olevan nurkan takana.
Eilisillan ahdistuskohtaus oli aivan omaa luokkaansa. En ole tuntenut vastaavaa ennen. Tiedättehän sen paineentunteen kun vain pää on veden yläpuolella? Siltä minusta tuntui..
Minulle annettiin jälleen BDI kysely täytettäväksi ja jäin jumiin jo ensimmäiseen kysymykseen "oletko surullinen" Surullinen?Minäkö? No toisaalta olen ja toisaalta en. Olen ahdistunut ja kaoottinen. Kuinka selittää se?  Tuntuu myös hassulta vastailla alkoholinkäyttö kysymyksiin joita esitettiin parikymmentä.. Minä kun juon niin silloin minä juon eikä mitkään keskiarvot tai tilastot voi sitä määrittää.. 
Onkohan tästäkään jaksosta minulle apua? Jos en pian saa helpotusta olooni,tukehdun lopulta. Sitten se kauan tavoittelemani kuolema korjaa minutkin kyytiin.....

Sairauden arviointi..

Kello on 7:30 aamulla ja minä jo hereillä. Eilen tuli se soitto jota olen odottanut,eli haastattelu aika päiväsairaalaan. Tänään siis he arvioivat olenko minä siinä kunnossa,että pystyn käymään siellä vai lähdetäänkö ns "tukka putkella" kohti pitkääniemeä.. Jännittää. Tulevaisuuteni ensimmäinen päivä..

Eilen kirjoitin pitkän tekstin kuolemasta,mutta viime hetkellä jätin sen luonnokseksi. En tahdo masentaa teitä hyvät lukijat. Ehkä pienten korjaustoimenpiteiden jälkeen voin julkaista sen. Tai sitten en. Suhtautumiseni kuolemaan on jotenkin sairas. Sitä ajatellessa,en tunne mitään.. Normaalia on kai se,että siitä tulee surulliseksi. Olen kai sitten niin tunnevammainen ihminen..

Nyt täytyy viedä koirat ulos.. Hyvää päivänjatkoa!

Lasienkeli..

"Enkelin siivet murtuneet
Kauan sitten katkenneet"

Näin kirjoittaa 11 vuotias minä.. Voi kuinka paljon jälleen hätää,kyyneleitä ja ahdistusta tuon päiväkirjan sivuilla on. Loputonta itsemurhan ja "viimeisen vapauden" suunnittelua. Missä,milloin?  Tekee mieli huutaa noille sivuille "olet 11 vuotta,älä vielä luovuta!!!" ja enhän minä luovuttanut. Olen yhä tässä.

Tämä sairaus ja kovan elämän tuoma panssari on kuin lasikerros ympärilläni.. Olen oman itseni herra,mutta ainoa apu jonka voin enään saada tulee ulkopuolelta. Odotan yhä sitä pelastajaa,jonka psyyke on niin vahva,että voi auttaa minua..

 Henkinen minäni on edelleen merellä,vaikka myrsky onkin tauonnut. Laineet liplattavat vasten veneeni kylkeä ja katselen suruissani avoveteen. Maata ei näy,olen aivan yksin. Olkapäälläni istuu kuitenkin yllättäen joku. Hän puhaltaa,ja myrsky on valmis. Pilvet kerääntyvät ja hennot laineet alkavat voimistua. Minua pelottaa ja uskon olentoa "Leikkaa sormesi kahtia,se auttaa".
Jostain syystä minä tottelen. Haen veitsen ja alan leikata. Unohdan kivun ja katselen kun veri valuu veneen pohjalle. Yhtäkkiä kuitenkin ymmärrän mitä olen tekemässä ja lopetan. Enhän minä siedä kipua.. Olen kuitenkin olennon ääänen vallassa,enkä saa edes henkeä. Viimeisillä voimillani saan kuitenkin paiskattua olennon veteen. Se nauraa hyytävällä äänellä ja huutaa "minä palaan vielä!!"

Turvapaikanhakija...

Uusi ystäväni esitti minulle kysymyksen johon en osannut oikein vastata. "onko sinulla sellaista paikkaa missä koet olevasi turvassa?" Vastasin hänelle jo,mutta jäin pohtimaan asiaa...

Mitä ihmisellä on,jos ei ole paikkaa jossa kokee olonsa turvalliseksi? Kun elämä on yhtä pelkoa ja epävarmuutta seuraavista minuuteista. Kun säpsyy jokaista kuuluvaa ääntä ja on valmis pakenemaan,vaikka hyvin tietää mistä nuo äänet kuuluvat. Ja vaikkei tietäisikään,koskaan tuon äänen kuultuaan ei ole tarvinnut pelätä. Mutta silti pelkää,silti on kauhuissaan..
Mitä ihmiselle jää,jos ei ole toista ihmistä jonka kanssa jakaa kaikkeus? Ilot ja surut,pettymys,viha ja ne monet tunteiden kirjot ja sarjatulet.. Kun yksin nieleskelee kyyneleitään pimeässä ja tietää ettei niiden näyttäminen tee omaa tai sen toisen elämää yhtään sen helpommaksi. Miksi tässä tilanteessa ajattelee aina sitä toistakin? Eikö joskus voisi antaa toisen tuntea negatiivisiä tunteita sen vuoksi,että itsellä olis parempi olla..Edes kerran? Ei,vaan tarvitsee olla se vahva ja selviytyä itse. Se on typerää,sillä se ei johda mihinkään..
Edistyisinköhän minä terapiassa,jos uskaltaisin antaa tunteiden tulla? Jos kerrankin paljastaisin sen pienen ja herkän tytön vahvan panssarin sisältä. Ja taas tulin mielessäni tämän saman kysymyksen ääreen "Mitähän terapeuttini mahtaisi ajatella?"

Voihan.. Olen pahempi kohta kuin eräs ihminen,jolle ulkonäkö tuntuu olevan maailman tärkein asia sillä "mitähän ihmiset ajattelee?"  Hän pyörtyy jos yksikin hius on väärässä asennossa. En enään pyöri moisen roskan kanssa ja muutenkin olen jälleen alkanut karsia kaveripiiriä. Toisaalta se on hyvä,sillä voin keskittyä olennaiseen,toisaalta huono,sillä minulla ei ole enään yhtä montaa syytä lähteä kämpästä pihalle..

Näitä asioita kun pohdin,tunnen pohjatonta surua. Surua siitä,kuinka pinnallisista asioista voi ihmisen henkinen hyvinvointi olla kiinni. Kun toiset ihmiset ja heidän mielipiteensä peittävät alleen sen sisäisen kauneuden tavoittelun,joka on kuitenkin täkeintä.
Olen pyrkinyt vuosia tähän,ja joskus onnistunutkin muutaman kerran. Kun lähden ulos,katson kyllä tarkasti peiliin,mutta harvemmin enään saan "apuaApua!" kohtausta juuri lähdön hetkellä,kun vaatteeni eivät olekaan ns "yleisesti hyväksyttäviä".  Joskus olin niin hysteerinen,että pukeuduin sen mukaan,kenen kanssa olin lähdössä ulos. Edistystä on siisi tapahtunut..

Toinen asia joka on mielessäni on tavara.. Kuka tulee toimeen vähällä nykymaailmassa? Pitää olla läppärit,älypuhelimet ja yms roska jota ilman ei muka voi tulla toimeen. Itselläni on vain välttämätön,jotta henkinen minäni pysyisi kasassa. .Onhan kaiken kivan omistaminen hienoa,mutta sitten on ne tyypit,joilla on pakottava tarve hankkia kokoajan uutta. Menevät sokkona kauppaan ja ostavat sen tyhjäksi.. Ei hitto mitä elämää.. Hukuttavat sisäisen huutonsa tavaraan. Omasta mielestäni jos sisäinen minä on jotain vailla,kannattaa kuunnella tarkasti,sillä se tarve saattaa vielä paljastua. Ottaa aikaa itselleen ja miettii kerrankin syvällisesti.

Kävimme tänään katsomassa elokuvan Gravity.. Ihan hyvä vaikka elokuvateatterin äänimies olikin varmaan lähes kuuro ja luuli että me katsojatkin olemme. Elokuva jälkeen syömään ja kirpputorille käyskentelemään. Löysin hienon paidan jossa on kuvattuna gepardin pää.. 
Olin siis ihmistenilmoilla tänään ja parkkihallista koskikeskukseen astuessani vedin kyllä henkeä. Niin paljon populaaaa!!! Agrh..Ihme kyllä,ahdistus on pysynyt loitolla.

Niin,ja se siitä tipattomasta. Kaikki periaatteellisen ideani kaatuivat kun sipsihylly ja Olut hylly olivat samassa paikassa. En voinut itselleni mitään,vaan kippasin 18 olutta koriin. Koirat lenkille,saunaan ja Naks,bisse auki. Katsotaan tuleeko minulle vielä jotain kirjoitettavaa tänään...

Kysymysten aika jälleen..

Eksyin jälleen päiväkirjani myötä matkalle... 17 vuotias Minä kirjoittaa:

 "Kuinka paljon rohkeutta,uskallan tänään jättää käyttämättä?"

Eilisen jäljiltä olo on väsynyt. En tiedä mistä tuo olotila sitten lopulta tuli? En pystynyt hengittämään vaan haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Piilouduin makuuhuoneeseen ja kietouduin peittoon itkuisena. Ainoa toivo oli ystävä joka yritti parhaansa mukaan kuunnella ja auttaa.. Lopulta minä luin kirjaa ja uppouduin siellä seikkailevan miehen maailmaan..
Olen myös itse aloittanut kirjoittamisen. Kirjoitan tarinaa miehestä joka on työssä mielisairaalassa. Hän on eronnut ja yhtäkkiä hänen tyttärensä katoaa. Mukana pyörii myös mystinen nainen jonka roolia tarinassani en ole vielä saanut päätettyä.

Kirjoittaminen ja lukeminen on minulle myös terapiaa. Jos on paha olla,voin siirtyä toiseen maailmaan. Toisen ihmisen murheisiin ja elämään..Kirjoittaessani tunnen kyllä suurta häpeää,sillä aivan kuin päiväkirjojani kirjoittaessa,kuvittelen jonkun lopulta lukevan ne..
Tallensin tämän tekstin ja jatkan nyt,on kulunut kaksi tuntia aikaa,enkä ole saanut juurikaan ajatuksistani kiinni. Tunne siitä,että minulla on jonkinasteinen persoonallisiishäirö,on voimistunut. Odotan yhä soittoa päiväsairaalasta,johon lähete on mennyt keskiviikkona.. Tänään heillä on jonkinlainen viikkokokous,osasi lääkärini kertoa. Ehkä he soittavat maanantaina. Mitä jos minulla todetaan se? Millainen lääkitys?
Maanantaihin on vain niin pitkä matka!! Olen jo täysin kyllästynyt olemaan ahdistunut. En odota että päiväsairaalaan meno toisi heti helpotusta,mutta odotan vain sitä,että olen jonkun ammattitaitoisen ihmisen silmän alla. Osastolle en voi lähteä,sillä tiedän,ettei rakkaasta ole hoitamaan kotia ja varsinkaan eläimiä. Kissa ja hiiret kuolisivat nälkään..

Tunne miestäni kohtaan on vaihtunut pettymyksestä suruun. Olen edelleen hyvin hämilläni siitä mitä hän sanoi. Vaikka hänen puolustuspuheensa vetosi liikaan viinaan,en anna sen tähden anteeksi. En tiedä,annanko koskaan.
Ajatus uloslähtemisestä ahdistaa,vaikka tiedän,että kaupungilla käyminen voisi helpottaa. Pelkään kuitenkin ratkeavani juomaan josta ei koskaan seuraa mitään hyvää. Olen päättänyt(ainakin melkein) että pidän tipattoman tammikuun. Tylsää ja yksinäistähän tulee olemaan,mutta mikäli en pääse pian ahdistuksesta eroon,on tuleva kuukauteni täynnä kotona olemista ja surullisia sekä sekavia blogikirjoituksia. Onhan minulla K. Ainoa ystäväni.. Mutta hänen psyykkiset ongelmansa estävät häntä täysin tulemasta tänne. Viestittelemme whatsup:in kautta,aivan kuin hän olisi täällä... Toivon sydämmessäni että hän saisi vihdoin pääkoppansa kuntoon ja pääsisi liikkumaan. Pelastamaan minut.

Original my soundtrack..

Joskus pääni alkaa täytyyä ajatuksilla,jotka eivät ole omiani. Tunne,joka ei sovi hetkeen tai mieliteko jonka vallassa kierin lattialla enkä voi toteuttaa sitä. Aivan kuin se,joka kehoitti minua leikkaamaan sormeni keskeltä kahtia.. Ja ne kuvat ja kuvitellut seuraamukset "hei,tämä tuntuu kivalta" pääni huutaa. Mikäli minulla on jonkinlainen toinen persoona,on se hyvin hyvin sadistinen ja itsetuhoinen. Pelkään sen jäämistä päälle jonka vuoksi toivonkin pääseväni hoitoon ja pian. Ehkä edessä on sairaalajakso,ehkä vain pelkkää päiväsairaalaa.. Katsotaan.
Dissosiaatiohäiriöni on myös piinannut minua. Minua kaduttaa etten kertonut siitä Acutassa. Olisi pitänyt,sillä nyt saattaisin olla jo poissa kotoa. Turvassa.. Tämä sairaus on suorastaan vittumainen.. Jatkuvaa unohtelua,jatkuvaa muistelua. Jatkuvaa ahdistusta ja jatkuvaa sun muuta... Olen varma,että osaksi ahdistukseni johtuu siitä. Aivan kuin kaikki fyysiset oireet. Omituiset säryt,kivut ja rytmihäiriöt. Onneksi sydän on pysynyt rytmissään viimeiset viikot. En kaipaa tähän oloon enään mitään ylimääräistä. Tekee mieli hakata päätä seinään

19:30

Jatkan tämän saman tekstin pohjalta.. Tekee mieli kirjoittaa vaikkei minulla ole kuin toisten blogeista varastettuja ajatuksia. Henkinen koomani on jatkunut jo niin kauan,että sen alkamisen jälkeiseen minääni jääneet ajatukset ovat jo kuluneet loppuun. Olen vain kuori,tyhjiö ja ontto. "Minä rakastan sinua" vois auttaa,mutta ei kuulu,ei näy.. Tuossa henkilö istuu ja katsoo poispäin. Niin surullista.

Ensimmäinen  varastettu ajatus: Onnellisuus. Mitä se on? Onko se tunne,hengen tila vai se hetki kun ei elämästään löydä enään mitään paranneltavaa? En muista koska olisin ollut onnellinen..Edes tyytyväinen.. Mieleni on unohduttanut tämänkin. Kieltäydyn uskomasta,että siitä olisi oikeasti kauan.
Kymmenen minuuttia myöhemmin...
Nyt muistan hiljalleen viimeisimmän hetken kun olen ollut tyytyväinen/onnellinen. Olin todella pirteällä tuulella ja käynyt koirien kanssa tunnin lenkillä hyvässä säässä. Lenkin jälkeen tein lihasharjoituksia ja söin aamupalaa. Kauanko siitäkin on? Kaksi viikkoa vai jopa kolme? Vai vain muutama päivä? On niin mahdotonta tietää mihin aika kuluu ja kuinka nopeasti..Kaikki päiväni tuntuvat niin samanlaisilta kun mikään ei oikein kiinnosta ja niitä asioita joita haluaisi tehdä,ei pysty ahdistuksen vuoksi. Umpikuja? Ramppaan ulkona tupakalla niin kauan kun on valoisaa ja ei tuule.. Jos edes toinen näistä on,poltan liesituulettimen alla. Rakas inhoaa minua ja tupakanpolttoani vaikka hän ei ole mikään sanomaan.. Nyt minulla on kanavatyöt,kirja ja oma kirjoitelmani sekä todella tiheä bloggaustahti..anteeksi..
On vain helpompaa jakaa ajatuksia juuri silloin kun ne pyörivät päässä. Vai mitä? Nyt taas tupakalle ja ehkä kauppaan hakemaan suklaata. Sitä kuuluisaa seksin korviketta..

"Pikaista paranemista"

Tuntuu että näin minulle sanottiin,kun lähdin sairaalasta.. Vai niin. Aivan kun tämä olisi joku hetkellinen henkinen flunssa jonka voi puhaltaa pois. Olen kipeä kylläkin. Kurkku on kipeä ja nenä vuotaa.
 Yritän taistella halua saada itkupotkuraivarit vastaan.. Rakas ajaa autoa ja tunnelma on jäätävä. Eilinen ja tämä päivä on mennyt kovan ahdistuksen kourissa enkä enään tiedä mitä tehdä. Haluaisin vain kadota. Hukkua pois. Lähteä palaamatta koskaan.. Olen vain järjestänyt itseni niin kiinni tähän elämään,ettei toiveeni voi toteutua.. Ehkä menetän viimeisenkin voimanhippusen ja huudan keskellä katua APUAAA!!!

Yritys olla puhdas..

Tänään olen aamun kirjoitukseni jälkeen yrittänyt olla reipas. Olen vienyt koirat lenkille ajallaan enkä ole venyttänyt sitä tuntiakaan. Olen jopa harkinnut kouluttavani toista koiraa hiukan,mutta se jäi vain harkintaan.. Se mikä parasta,olen päässyt suihkuun...
Suihkussa käyminen on mielestäni vastenmielistä,vaikkakin pakollista. Olen todella herkkä palelemaan ja lapsuuteni muistoissa suihku oli se vihoviimeinen paikka jossa oli lämmintä ja mukavaa. Suihkun jälkeen kiharat hiukseni kammattiin väkisin ja se sattui pohjattoman paljon.. Yhtäkkiä muistin hetken kun istuin psykologin vastaanotolla ja hän sanoi että luokallani olevat ovat valittaneet hajustani. En tiedä mistä tämäkin muisto nyt sitten pulpahti päähäni.

Soitin tänään itse omalääkärilleni. Hän voivotteli tilannettani ja abilify-annostani nostettiin 15:sta 22:een milliin päivässä.. Toivottavasti se pitää minut rauhallisena terapia-aikaani asti. Lääkäri myös laittoi lähetteen päiväsairaalaan,jossa käyn sitten päivittäin. Se niistä töistä tai mistään muustakaan.. Ahdistaa hiukan. Tekee edelleen mieli lukea päiväkirjoja. Rakkaan kanssa tilanne on edelleen tulenarka,vaikkakin hän kuskasi minut tänään lempäälään. En voi antaa hänelle niin vain anteeksi.

Asia jota olen miettinyt useaan otteeseen tänään,on pelkotilani. Minähän pelkään kaikkea. Tänään olin yrittämässä ottaa päiväunia kun toinen koirani avasi ovea kuonollaan niin että se narisi,ja olin 10sekunttia kauhuissani. Olen yrittänyt päästä pelkojeni juurelle,enkä löydä muuta syytä kuin 6 vuotiaana katselemani kauhuelokuvat. En siis muista muuta.  Onhan se nyt itsestään selvää,että kotioloissani oli jatkuvaa pelkoa. Pelkoa siitä että kohta tulee turpaan tai jotain ikävää sanotaan.. Mielessäni kuulen yhä Äidin huudon "huoranpenikka,huoranpenikka" ja yhtäjaksoisen ujelluksen jota hän piti. Isäni teippasi kerran äidin suun jeesusteipillä. Nyt se kuulostaa huvitttavalta,mutta silloin,silloin se oli aivan jotain muuta. Muistan myös yöllä kuuluneet huudot "äitiiiii!!!" joiden takia meillä kävi kerran sosiaalityöntekijät. Naapurit luulivat huutajan olevan minä. Tästä tapahtumasta minulla ei ollut muistoa ennenkuin luin siitä päiväkirjasta.
Nyt kun olen vanhempi ja saanut tietää miksi hän käyttäytyi niin kuin käyttäytyi,ei ole helppoa yrittää edes ajatella anteeksiantoa. Ei vielä,eikä varmaan vielä vuosiin.. Ajtuskin oksettaa ja ahdistaa.
Kun ajattelen äitiäni,tunnen sismmässäni jonkinlaista etovaa tunnetta ja kun hän on läsnä samassa huoneessa,en pysty hengittämään. En ymmärrä miksen voi pitää häneen silti etäisyyttä. Ehkä siitä johtuen,ettei hän tiedä minun sairastavan. Ajatus sen kertomisesta ahdistaa minua myös ja terapeuttini mielestä se tieto saattaisi järkyttää häntä enemmän kuin pystyn kuvittelemaan. Vaikka hän on särkenyt minut,en silti tahdo hänelle pahaa...
Olenko minä kiltti? Liian kiltti? Vai onko ajatuksieni pohjalla "käännä toinenkin poski" ajattelua..? En ole itsekään varma enkä saa ajatuksistani kiinni juuri nyt.

Oloni muuttui yhtäkkiä sekavaksi. Lopetan kirjoittamisen nyt. Toivottavasti tämä ei johda mihinkään pahaan...

Finito..

Nyt se sitten tapahtui. Veneeni keikkasi. On varsin kummallista yllättää itsensä suunnittelemasta raajojensa irtileikkausta.. Ja vielä selvinpäin. Noh,ensin puhelu kriisipuhelimeen josta käskettiin soittaa hätäkeskukseen.. Ambulanssi haki minut noin 2:45 yöllä..
Lääkärin lausunto: "23 vuotias nainen. Perusterve. Taustalla usean vuoden psyykkinen sairaus ja nyt yllättäen ilmennyt psykoottisia ajatuksia ja halu leikata sormet irti. Ptlas kiihtynyt ja itkuinen. "

Tuossa oli siis suurpiirteisesti. Söin pillerin ja nukuin. Aamulla kotiin ja tänään omalääkärin kanssa suunnittelua jatkosta.
Nyt olen matkalla lempäälään viemään työlappuja.

Kun viimeinenkin kääntää selkänsä...

Minä itken. Itken vuolaasti ja kirjoitan samalla. Itkuni on seurausta vihoviimeisenä uskomani asian toteutumisesta.

"Rakas" sanoi: Voit kertoa minulle mitä vain  Johon minä sitten kerroin vastauksena. Sen jälkeen tuli tylyl kommentti "miksi sä luulet että mä istun tässä kuuntelemassa sun paskanjauhantaa?"

Ai että paskanjauhantaa? Kerroin elämäni pelottavimmasta ja hirveimmästä kokemuksesta ja se laskettiin paskanjauhamiseksi. Miksi minä olen tuollaisen ihmisen kanssa? Juuri nyt en löydä syytä..

Itku pitkästä ilosta...

Työt on taas tehty ja uutta keikkaa odotellessa.. Voipi olla nyt hiljaisempaa kun tilalliset ovat pitäneet lomansa. Rahaa pitäisi siis säästää,mutta tehtävä kuulostaa mahdottomalta.
Eilisestä yllättävästä muistosta ja sen tuomista tunnetiloista selvisin "säikähdyksellä" eli työt sujuivat ongelmitta..
Miksi minä olen niin idiootti? Menen ja luen päiväkirjojani juuri silloin kun se auttava käsi (terapeutti) on kaukana... Tyhmää ja ajattelematonta toimintaa. Noh,terapeuttini tuntien, Hänen kommenttinsa asiaan tulee olemaan aika..Miten sen nyt sanoisi.. Laiha? Hän odottaa minulta liikaa.

Eräs henkilö kirjoitti: "se että itkee ei kerro heikkoudesta vaan siitä että on joutunut olemaan vahva liian pitkään"  Olen samaa mieltä. Se on niin kummallista että itkeminen on minulle niin vaikeaa vaikka itkeminen on yksi ihmisten perustaidoista. Eilen minäkin vähän kyynelehdin kun ymmärsin taas omaa itseäni hiukan paremmin.
Eilinen muisto tuosta miehestä voi olla yksi avain ratkaisuun.. Sille on näet syy,miksi olen unohtanut tämän tapahtuman. Se on ollut mielelleni liikaa. En joskus malttaisi odottaa sitä kolmea vuotta terapiassa kun haluisin onkun "loppupäätelmän" itsestäni välittöästi. Ja joskus taas en tahdo edes ajatella koko terapiaa tai siihen liittyviä asioita. Kummallista,eikö vain? Rakkaan mielestä tämäkin on vain normaalia suhtautumista kipeisiin asioihin. Luotan siihen että hän tietää,onhan hän itsekin terapeutti.

Tekee mieli lukea taas päiväkirjaa. En kuitenkaan tee niin,sillä en todellakaan voi taata mitä sieltä löytyy. Ja kun metsästän mainintaa äidistäni,ja sellaisia siellä ei ole ehkä siitä syystä että en ole kokenut tarvetta kirjoittaa tarkemmin kuin "mutsi on yks vittupää" tai "tänään se oli super hankala" tyyliin. Ehkä se on vain hyvä asia,että kaikki kamalimmat kohtaukset ovat leikattu tästä filmistä pois ja saan itse metsästää niitä...
Yksi tekstinpätkä on jäänyt mieleeni  "nyt menee ylinopeudella päin helvettiä" kirjoittaa 12 vuotias minä. Tarkennusta ei ole ja selitystä yritin hakea edellisistä päiväkirjoista ruveten,mutta sivut täyttyvät vain omasta psykoottisesta harhailustani ja masennuksesta,ahdistuksesta sekä äidistä joka vetää viinaa ja lääkkeitä sekaisin.

Tahtoisin kertoa eräästä tapahtumasta,mutta luulen että ei ole vielä sen aika.. Ehkä minun pitää keskustella terapeuttini kanssa vielä. On vain jäänyt mieleen yksi pahimmista psykoottisista kohtauksista joita lapsuudessani sain. Kuinka lähellä kuolema silloin olikaan....

Mutta nyt! Läppäri kiinni ja lenkille kera koirien. Puhuin eilen erään ystäväni kanssa puhelimessa ja myönsin hänelle että sekoamisen pelko on tullut takaisin. Vakituiset lukijani ovat varmasti huomanneet sen teksteistäni. En tiedämmmilloin,mutta ehkäpä jo pian...

Hyvää päivänjatkoa!

Unien ihmeellinen maailma...

Olin töiden jälkeen päiväunilla. Ei olisi kannattanut...

Olin olettaakseni armonkallion kupeessa,tampellan ja armonkallion välisen sillan alla kävelemässä ystäväni kanssa. Yhtäkkiä lähdimme juoksemaan hirveää vauhtia johonkin ja ystävääni ajettiin takaa. Meidät pelasti joku mies,jota en tuntenut ja vei meidät pispalaan erääseen taloon jossa olen käynyt. Huone oli pieni ja koristeltu mitä eriskummallisimmilla julisteilla ja erikoisilta näyttävillä kasveilla. Minun oli pakko päästä vessaan ja kun kysyin missä se sijaitsee,minut johdatti pieni noin 70 vuotias kurttuinen ukkeli talon kellariin. Vaikka talo ja huoneisto olivat todella pieniä,paljastui talon alakerrasta valtava halli,jossa oli tuhansia ja taas tuhansia laatikoita ruokaa. Unessa ajattelin että WoW! Ja hetkeä myöhemmin paljastui,että talon omistaja,pieni kurttuinen mies, oli jonkinlaisen pelastusjärjestön johtaja ja valmisteli ruokien siirtoa köyhään maahan.. Yhtäkkiä olin alasti ja mies oli vaatteet päällä allani jostain ilmestyneellä sängyllä. Joku tuli huoneeseen ja nousimme ylös. Siihen uni päättyi ja kello soi julmasti kertoakseen että kello on töihinlähdön aika..

Mietin hetken untani ja tuota kurttuista miestä,sillä hänessä oli jotain tuttua. Yhtäkkiä muistin. Hän on "Jasu". Kun olin 13,pyörin erään satanisti miehen kanssa paljon ja tämä Jasu oli hänen kavereitaan. Kului ehkä vuosi kunnes Jasu tyynen rauhallisesti kertoi minulle tekstiviestissä suoraan "hei,olen raiskannut tämän vuoden aikana kymmeniä sinun ikäisiäsi tyttöjä ja olen jäänyt kiinni. Lähden pian vankilaan. Muista että SINÄ olet erityinen,enkä voisi tehdä sinulle pahaa.."

Muistin tuon miehenn ja tämän tekstiviestin tarkkaan nyt. Miksihän mieleni pakotti minut siihen? Arvatkaa tuleeko työpäivästäni yhtään mitään,kun mietin tätä. Olen hieman järkyttynyt... Kysymysten tulva on täyttänyt aivokapasiteettini täysin.
Terapeuttini on lomalla,enkä saa häntä kiinnni. Rakkaalle en jostain syystä uskalla kertoa. Ehkä pitäisi,sillä hän osaisi varmasti neuvoa minua eteenpäin.

Valitsin tämän kuvan,koska se kuvastaa henkistä tilaani. Ainoa suunta on nyt taaksepäin...


Toinen asia,jota olen alkanut pohtimaan on se että kun olen sillä tuulella,että haluan piirtää,piirrän aina samaa kuvaa. Tai haluan piirtää. Kysyin asiasta rakkaaltani ja hän sanoi "se on avain johonkin muistoon yleensä" Selvä. Lisään tämän terapeuttini kanssa käytävien asioiden listaan (Pakko tehdä lista,muuten unohdan taas).. Jos en häpeäisi piirustustaitoani,joka on alikehittynyt ikääni nähden, Lisäisin erään kuvan tänne. En kuitenkaan vielä pysty tekemään sitä,sillä se saattaisi myös aiheuttaa väärinymmärrystä lukijoissani. Minä tahtoisin osata piirtää,todella,ja joskus onnistunkin tekemään jonkin teoksen joka miellyttää silmää.
 Motoriset kykyni ovat muutenkin hieman vajavaiset. Olen myös jostain syystä vasenkätinen..
Välillä tunnen olevani luonnonoikku. Skolioosi selässäni vääntää minut hassun näköiseen asentoon ja heikko tasapaino vaaputtaa kävelyä entisestään.. Olen hävennyt tapaani liikkuaja vartaloani aina. Vastapainoksi taas,treenasin ja treenasin lihaksia jotka kompensoivat puuttuvaa motoriikkaa. Eräs mottoni on "jos ei taidolla,niin voimalla" Se pätee varsinkin töissä.

Nyt läppäri kiinni ja niin henkisen kuin fyysisenkin tilani siirto työmaalle. Lypsy,ruokinta ja vasikoiden hoito. Sitten olen vapaa tekemään mitä vain.

Niin pieni,niin herkkä..

Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt yhtä asiaa. Miksi olen niin herkkä tuntemaan epäonnistumista? Niin pienet ja olemattomat asiat muuttuvat hetkessä mittasuhteiltaan järkyttävän isoiksi.. Yksi pieni sana,teko tai edes huomattu katse saa minut voimaan pahoin. Ja se tunne mikä siitä yleensä seuraa,saa kyyneleet valumaan pitkin poskipäitäni ilman varsinaista syytä. Täytyy myös kertoa,että taannun hyvin hyvin nopeasti sen jälkeen kun olen kokenut epäonnistuvani. Pikkuinen,herkkä tyttö saapuu jostain syvältä sisimmästäni minun aikuisen ja vahvan ihmisen tilalle. Pewrsoonanmuutos? Jopa vaihdos? Tästä "taantumasta" olen ottanut siis tavan käsitellä asioita. Esim riitatilanteissa saatan heittäytyä täysin lapselliseksi ja mahdottomaksi.. Kai mieleni yrittää senkin kautta puhua minulle jotain.
Niin,ja missä menee raja ns "normaalin" lapsellisuuden ja sen mitä minä teen raja? Vai onko tämä sittenkin normaalia vai vain hallittu persoona? Alan nyt hiljalleen uskoa,että diagnoosini on väärä,tai siitä puuttuu jotain. Olenko minä esittänyt niin fiksua ja filmaattista aikuista ihmistä psykiatrille,psykologille ja nyt terapeutilleni? Koska tämä esittäminen loppuu?

Rakas Winona,kerro sinä mielipiteesi?

Rakkaat päiväkirjani...

Nyt,kun on juotu viinaa ja vedetty lääkkeitä viimiset neljä vuorokautta lähes tauotta,voin palata järkiini ja jatkaa siitä,miksi minä ylipäätänsä olen tässä tilanteessa.

" Aamu koitti,aamu viimein,
hiljaa kuiskasin,iltaa näe en"

Tähän tyyliin on kirjoitettu jokainen 307 runosta jotka olen tallentanut päiväkirjoihini. Erään niistä löysin vasta nyt..

" Istun tässä,istun ihan hiljaa,pääni on täynnä jälleen.
Villisti se hyppii ja viskoo minua"

 Siis jos olen ollu näissä tunnelmissa,eikä KUKAAN ole huomannut asiaa?   Ihmettelen tuota kummallista kykyä piilottaa todellisuus ja esittää vain "tavallista" Olen tämän lajin mestari..

Luin juuri yhden seuraajani blogia joka herättää minussa usein ajatuksia. Hän on lähestulkoon samassa tilassa kanssani ja ihmettelee ääneen,miksi kukaan ei ole huomannut ajoissa? Vaan vasta kantapään kautta. Minun kohdallani voi kysyä: Miksei kukaan ole huomannus KOSKAAN? Kun vasta viimevuonna olen hakenut apua ja sitä myöskin jonkinverran saanut.. Kuinka pirun sekavassa maailmassa olen  tarponut omien ajatuksieni,pelkotilojeni ja harhojeni kanssa ja aivan yksin? Järkyttävä ajatus.
Näin jälkikäteen kun ajattelen ja järjestelmällisesti tottuneena olen "ei voi mitään"- asenteella (mikä on suurin kaikiksta virheistä) tuntuu jokseenkin siltä,että ei ole kaukana jälleen totaalisekoaminen. Tämä vanha ja tuttu fiilis siitä että kohta tämä vene keikkaa,on siis palannut. Juuri nyt,tässä samalla kirjoittessani, Pohdin tulevaa keskustelua omalääkärini kanssa jolla ei ole minkäänlaista kokemusta psyykkistä sairautta sairastavasta ihmisestä. Hän vain pyörittelee papereita ja päätään yhä kiihtyvällä tahdilla ja ehdottelee asiaankuulumattomia. Voihan V... Ei sinnekään sitten voi mennä.
Onko ideoita?
Mitä tehdä seuraavaksi...? Soittaa itselleen ambulanssi ja kertoa koko paketti. Siis muodossa "kuinka minä saan itseni sekoamaan" Niin..Ja kuinka sitten vingun psykoosin rajamailla netissä täysin tuntemattomille kanssaihmisille kuinka pelottaa. Huvittavaa..
Joskus olen kuullu sanottavan "eikö äiti ole opettanut..." Ja tähän kysymykseen pieni ja yksinkertainen vastaus Ei! Ei minun lapsuudessani viinan ja lääkkeiden sekoittaminen ollu koskaan mitenkään häpeällinen,poissuljettu tai salainen juttu. Kyllä,mutsi veti kaikki mömmöt tauluun ja joi pullon tiukkaa viinaa päälle ennenkö alkoi antamaan minulle turpaan..
Minäkö katkera? En nyt suinkaan...

Terapeuttini mielestä katkeruuteni pitäisi hoitaa pois,jotta pääsisimme tonkimaan menneisyyttäni. Olemmehan me sitäkin jo tonkineet,mutta nyt on ollut hiljaisempaa. Jokin portti päässäni on pysynyt lukittuna viikkokausia ja piti vetää kuuppa sekaisin jotta osaisin sen portin avata. Ja tämä ei ole MIKÄÄN selitys tapahtuneelle ja tehdylle valinnalle. Kumpa nyt vain mainitsin.

Tänään on ilmiselvästi tulossa pakkoliike-päivä. Ystäväni mässytys on luonani joten nyt on aika poistua. Olen huomannut vain sellaisen yhtenevän tekijän näille pakko-oireilleni että ne ilmestyvät AINA silloin kun minua pelottaa,ahdistaa ja olen muutenkin jonkun voimakkaan tunteen vallassa.
Voi kumpa tämän saisi pois....

Uneton yö Vol 2..

" Pilvet kun väistyy taivahalla taas
eestä auringon
kuivaa mun kyyneleeni varmaan
muiston kannan syömmessäin
kun saapuu Elokuun yö "

Näin laulaa Paleface ja Hilja Grönfors. Kannattaa kuunnella.. Olen yllättynyt. Kun eniten apua tarvitsee,sitä ei näy. "kappaleen matkaa olin kappaleina" Jatkaa paleface. Joka sekin sopii elämääni. Kiitos musiikille,olen elossa...

Kuulumisia..

Rakas on nyt leikattu.. Oikea ylälohko lähti keuhkoista ja toipuminen voi alkaa. Tunnen vakavanlaatuista vitutusta kun join viinaa aamu kuuteen asti,enkä siis ole tänään ajokunnossa lähteäkseni katsomaan häntä. Muuten elämä on yhtä katastrofaalista itseään,eikä tämä tapahtuma ja rakkaani sairaus yhtään helpota oloani. Ja ei, en kuuntele apulannan ilonaa täällä kera nenäliinapakkauksen vaan istun koneella kun taustalla pyörii Pasila. Siskoni nukkuu selkäni takana sohvalla ja hänen kihlattunsa katselee k.o piirrettyä. Uusi vuoteni alkaa yrityksillä jatkaa haaveidentoteutus prosessia ja pysyä hengissä. Tuntuu siltä että on pakko kirjoittaa ja kertoa taas muutamia synkkiä totuuksia. Olen ollut enoni kanssa tekemisissä ja hän on paljastanut useita tapahtumia jotka ovat ajaneet äitini sairastumaan.. Ei ollut helppoa hänenkään lapsuudessa keskellä äärimmäistä väkivaltaa. Sekä henkisenä että fyysistä. Ehkä äitini kosti minulle,ehkä ei,vaan oli oma harhainen itsensä. Mikäli näin on,hän valitsi juuri minut joka hänen mukaansa olen pilannut hänen elämänsä.. Miksi vika on aina  heikommassa lapsessa? Ja kun se heikkous johtuu hänen omista valinnoistaan. En minä halunnut syntyä niin...

Näitä "syntyjä syviä" miettiessäni nautin samalla kasvipohjaisen ahdistuneisuuteen vaikuttavan lääkkeen luomasta tunnetilasta. Kun kerrankin ei ole hätää.. Minä olen vain tässä enkä voi asioille yhtään mitään. Toivon samalla ettei lääkkeeni aiheuta pakkoliikkeitä. Tuskimpa..

Olen hukannut seuraavan terapia-aikani. Minulla on ikävä terapeuttiani.. Paljon on kertynyt asiaa jonka haluan hänen kuulevan ja kuinka naivisti toivon saavani vastauksen tai mielipiteen. Näin ei käy,koskaan. Olen haukkunut täälläkin terapeuttini maanrakoon,mutta en toisaalta taas tarkoita sanaakaan.
 On ollut viimeaikoina niin ristiriitaista tunnepuolella etten ole viitsinyt jatkaa päivittäistä kirjoittelua..

Nyt täytyy jatkaa. Lähden ehkä kuitenkin sairaalaan...