Kauan sitten katkenneet"
Näin kirjoittaa 11 vuotias minä.. Voi kuinka paljon jälleen hätää,kyyneleitä ja ahdistusta tuon päiväkirjan sivuilla on. Loputonta itsemurhan ja "viimeisen vapauden" suunnittelua. Missä,milloin? Tekee mieli huutaa noille sivuille "olet 11 vuotta,älä vielä luovuta!!!" ja enhän minä luovuttanut. Olen yhä tässä.
Tämä sairaus ja kovan elämän tuoma panssari on kuin lasikerros ympärilläni.. Olen oman itseni herra,mutta ainoa apu jonka voin enään saada tulee ulkopuolelta. Odotan yhä sitä pelastajaa,jonka psyyke on niin vahva,että voi auttaa minua..
Henkinen minäni on edelleen merellä,vaikka myrsky onkin tauonnut. Laineet liplattavat vasten veneeni kylkeä ja katselen suruissani avoveteen. Maata ei näy,olen aivan yksin. Olkapäälläni istuu kuitenkin yllättäen joku. Hän puhaltaa,ja myrsky on valmis. Pilvet kerääntyvät ja hennot laineet alkavat voimistua. Minua pelottaa ja uskon olentoa "Leikkaa sormesi kahtia,se auttaa".
Jostain syystä minä tottelen. Haen veitsen ja alan leikata. Unohdan kivun ja katselen kun veri valuu veneen pohjalle. Yhtäkkiä kuitenkin ymmärrän mitä olen tekemässä ja lopetan. Enhän minä siedä kipua.. Olen kuitenkin olennon ääänen vallassa,enkä saa edes henkeä. Viimeisillä voimillani saan kuitenkin paiskattua olennon veteen. Se nauraa hyytävällä äänellä ja huutaa "minä palaan vielä!!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti