"Muistin jälleen,kuinka paljon minä vihaan sinua.. Tämä muisto pitää minua otteessaan,eikä aio päästää irti. Minä olen pyristellyt näistä kahleista irti turhaan. Tuntuu että ne vain kiristyvät ympärilläni.."
Nämä ovat tämänhetkiset mietteeni. Ensimmäinen kunnon reaktio saatu hoidossa aikaan. Syvä,melkein pohjaton viha iski sieluni sijoiltaan ja kehoni alkoi täristä hullunlailla. Minä olisi halunnut heittäytyä lattialle ja huutaa,mutta jokin esti sitä. Häpeä ja muut ihmiset.
Mistä tämä tunne tuli? Miksi juuri nyt? Oliko tämä syy vai seuraus kirjoitusryhmässä tekemästäni tekstistä? Tekee mieli kirjoittaa vihasta,mutta ymmärrän etten osaa pukea sitä sanoiksi. Miten kuvata sitä? Tekee mieli myös itkeä,mutten uskalla. Häpeä voittaa,kuten tavallista...
Mitä sinä häpeät? Omia vai muiden tekoja? Miksi?
VastaaPoistaHäpeän omia tekojani.. Sitä mitä muut ajattelee.. Ja se syy on yksinkertaisesti lapsuus ja 10 vuoden kouluhelvetti. Olin ehkä 16 vuotias kun muistan kuulleeni ensimmäiset kehut itsestäni ja teoistani.
VastaaPoistaKuuluuko sinun kantaa häpeää teoistasi? Kuinka pitkään? Suhteuttamista voi hakea sitä kautta, että jos joku toinen ihminen tekisi sinulle sen, mitä häpeät, kauanko sinulla kestäisi antaa hänelle anteeksi.
VastaaPoistaJa vielä tuosta, mitä muut aattelee. Loppujen lopuksi kaikki täällä keskittyvät niin paljon itseensä, ettei siinä ehdi toisia paljoa ajatella. Kuinka paljon sinä ajattelet muita ihmisiä ja näiden tekoja? Kuinka paljon heidän pitäisi mielestäsi hävetä?
Hmm.. Vaikea kysymys. Mieleni on vain niin juuttunut siihen "Mitä sinä teit,jotta sinulle tehtiin pahaa" ajatukseen etten pääse siitä yli. Arkuuteni johtaa häpeään tai häpeä on ensimmäinen tunne silloin kun haluaisin tehdä jotain,mikä poikkeaa "tavallisesta" elämästä.. Vaikken halua olla tavallinen,en silti voi olla häpeämättä erilaisuuttani.. Kummallista kylläkin. Oi kumpa voisinkin päästä tästä ikuisesta häpeästä eroon ja vapautua peloistani. Mitään muuta en toivo niin hartaasti...
VastaaPoista