"Kuinka paljon rohkeutta,uskallan tänään jättää käyttämättä?"
Eilisen jäljiltä olo on väsynyt. En tiedä mistä tuo olotila sitten lopulta tuli? En pystynyt hengittämään vaan haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Piilouduin makuuhuoneeseen ja kietouduin peittoon itkuisena. Ainoa toivo oli ystävä joka yritti parhaansa mukaan kuunnella ja auttaa.. Lopulta minä luin kirjaa ja uppouduin siellä seikkailevan miehen maailmaan..
Olen myös itse aloittanut kirjoittamisen. Kirjoitan tarinaa miehestä joka on työssä mielisairaalassa. Hän on eronnut ja yhtäkkiä hänen tyttärensä katoaa. Mukana pyörii myös mystinen nainen jonka roolia tarinassani en ole vielä saanut päätettyä.
Kirjoittaminen ja lukeminen on minulle myös terapiaa. Jos on paha olla,voin siirtyä toiseen maailmaan. Toisen ihmisen murheisiin ja elämään..Kirjoittaessani tunnen kyllä suurta häpeää,sillä aivan kuin päiväkirjojani kirjoittaessa,kuvittelen jonkun lopulta lukevan ne..
Tallensin tämän tekstin ja jatkan nyt,on kulunut kaksi tuntia aikaa,enkä ole saanut juurikaan ajatuksistani kiinni. Tunne siitä,että minulla on jonkinasteinen persoonallisiishäirö,on voimistunut. Odotan yhä soittoa päiväsairaalasta,johon lähete on mennyt keskiviikkona.. Tänään heillä on jonkinlainen viikkokokous,osasi lääkärini kertoa. Ehkä he soittavat maanantaina. Mitä jos minulla todetaan se? Millainen lääkitys?
Maanantaihin on vain niin pitkä matka!! Olen jo täysin kyllästynyt olemaan ahdistunut. En odota että päiväsairaalaan meno toisi heti helpotusta,mutta odotan vain sitä,että olen jonkun ammattitaitoisen ihmisen silmän alla. Osastolle en voi lähteä,sillä tiedän,ettei rakkaasta ole hoitamaan kotia ja varsinkaan eläimiä. Kissa ja hiiret kuolisivat nälkään..
Tunne miestäni kohtaan on vaihtunut pettymyksestä suruun. Olen edelleen hyvin hämilläni siitä mitä hän sanoi. Vaikka hänen puolustuspuheensa vetosi liikaan viinaan,en anna sen tähden anteeksi. En tiedä,annanko koskaan.
Ajatus uloslähtemisestä ahdistaa,vaikka tiedän,että kaupungilla käyminen voisi helpottaa. Pelkään kuitenkin ratkeavani juomaan josta ei koskaan seuraa mitään hyvää. Olen päättänyt(ainakin melkein) että pidän tipattoman tammikuun. Tylsää ja yksinäistähän tulee olemaan,mutta mikäli en pääse pian ahdistuksesta eroon,on tuleva kuukauteni täynnä kotona olemista ja surullisia sekä sekavia blogikirjoituksia. Onhan minulla K. Ainoa ystäväni.. Mutta hänen psyykkiset ongelmansa estävät häntä täysin tulemasta tänne. Viestittelemme whatsup:in kautta,aivan kuin hän olisi täällä... Toivon sydämmessäni että hän saisi vihdoin pääkoppansa kuntoon ja pääsisi liikkumaan. Pelastamaan minut.
Joskus pääni alkaa täytyyä ajatuksilla,jotka eivät ole omiani. Tunne,joka ei sovi hetkeen tai mieliteko jonka vallassa kierin lattialla enkä voi toteuttaa sitä. Aivan kuin se,joka kehoitti minua leikkaamaan sormeni keskeltä kahtia.. Ja ne kuvat ja kuvitellut seuraamukset "hei,tämä tuntuu kivalta" pääni huutaa. Mikäli minulla on jonkinlainen toinen persoona,on se hyvin hyvin sadistinen ja itsetuhoinen. Pelkään sen jäämistä päälle jonka vuoksi toivonkin pääseväni hoitoon ja pian. Ehkä edessä on sairaalajakso,ehkä vain pelkkää päiväsairaalaa.. Katsotaan.
Dissosiaatiohäiriöni on myös piinannut minua. Minua kaduttaa etten kertonut siitä Acutassa. Olisi pitänyt,sillä nyt saattaisin olla jo poissa kotoa. Turvassa.. Tämä sairaus on suorastaan vittumainen.. Jatkuvaa unohtelua,jatkuvaa muistelua. Jatkuvaa ahdistusta ja jatkuvaa sun muuta... Olen varma,että osaksi ahdistukseni johtuu siitä. Aivan kuin kaikki fyysiset oireet. Omituiset säryt,kivut ja rytmihäiriöt. Onneksi sydän on pysynyt rytmissään viimeiset viikot. En kaipaa tähän oloon enään mitään ylimääräistä. Tekee mieli hakata päätä seinään
19:30
Jatkan tämän saman tekstin pohjalta.. Tekee mieli kirjoittaa vaikkei minulla ole kuin toisten blogeista varastettuja ajatuksia. Henkinen koomani on jatkunut jo niin kauan,että sen alkamisen jälkeiseen minääni jääneet ajatukset ovat jo kuluneet loppuun. Olen vain kuori,tyhjiö ja ontto. "Minä rakastan sinua" vois auttaa,mutta ei kuulu,ei näy.. Tuossa henkilö istuu ja katsoo poispäin. Niin surullista.
Ensimmäinen varastettu ajatus: Onnellisuus. Mitä se on? Onko se tunne,hengen tila vai se hetki kun ei elämästään löydä enään mitään paranneltavaa? En muista koska olisin ollut onnellinen..Edes tyytyväinen.. Mieleni on unohduttanut tämänkin. Kieltäydyn uskomasta,että siitä olisi oikeasti kauan.
Kymmenen minuuttia myöhemmin...
Nyt muistan hiljalleen viimeisimmän hetken kun olen ollut tyytyväinen/onnellinen. Olin todella pirteällä tuulella ja käynyt koirien kanssa tunnin lenkillä hyvässä säässä. Lenkin jälkeen tein lihasharjoituksia ja söin aamupalaa. Kauanko siitäkin on? Kaksi viikkoa vai jopa kolme? Vai vain muutama päivä? On niin mahdotonta tietää mihin aika kuluu ja kuinka nopeasti..Kaikki päiväni tuntuvat niin samanlaisilta kun mikään ei oikein kiinnosta ja niitä asioita joita haluaisi tehdä,ei pysty ahdistuksen vuoksi. Umpikuja? Ramppaan ulkona tupakalla niin kauan kun on valoisaa ja ei tuule.. Jos edes toinen näistä on,poltan liesituulettimen alla. Rakas inhoaa minua ja tupakanpolttoani vaikka hän ei ole mikään sanomaan.. Nyt minulla on kanavatyöt,kirja ja oma kirjoitelmani sekä todella tiheä bloggaustahti..anteeksi..
On vain helpompaa jakaa ajatuksia juuri silloin kun ne pyörivät päässä. Vai mitä? Nyt taas tupakalle ja ehkä kauppaan hakemaan suklaata. Sitä kuuluisaa seksin korviketta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti