Tänään olen aamun kirjoitukseni jälkeen yrittänyt olla reipas. Olen vienyt koirat lenkille ajallaan enkä ole venyttänyt sitä tuntiakaan. Olen jopa harkinnut kouluttavani toista koiraa hiukan,mutta se jäi vain harkintaan.. Se mikä parasta,olen päässyt suihkuun...
Suihkussa käyminen on mielestäni vastenmielistä,vaikkakin pakollista. Olen todella herkkä palelemaan ja lapsuuteni muistoissa suihku oli se vihoviimeinen paikka jossa oli lämmintä ja mukavaa. Suihkun jälkeen kiharat hiukseni kammattiin väkisin ja se sattui pohjattoman paljon.. Yhtäkkiä muistin hetken kun istuin psykologin vastaanotolla ja hän sanoi että luokallani olevat ovat valittaneet hajustani. En tiedä mistä tämäkin muisto nyt sitten pulpahti päähäni.
Soitin tänään itse omalääkärilleni. Hän voivotteli tilannettani ja abilify-annostani nostettiin 15:sta 22:een milliin päivässä.. Toivottavasti se pitää minut rauhallisena terapia-aikaani asti. Lääkäri myös laittoi lähetteen päiväsairaalaan,jossa käyn sitten päivittäin. Se niistä töistä tai mistään muustakaan.. Ahdistaa hiukan. Tekee edelleen mieli lukea päiväkirjoja. Rakkaan kanssa tilanne on edelleen tulenarka,vaikkakin hän kuskasi minut tänään lempäälään. En voi antaa hänelle niin vain anteeksi.
Asia jota olen miettinyt useaan otteeseen tänään,on pelkotilani. Minähän pelkään kaikkea. Tänään olin yrittämässä ottaa päiväunia kun toinen koirani avasi ovea kuonollaan niin että se narisi,ja olin 10sekunttia kauhuissani. Olen yrittänyt päästä pelkojeni juurelle,enkä löydä muuta syytä kuin 6 vuotiaana katselemani kauhuelokuvat. En siis muista muuta. Onhan se nyt itsestään selvää,että kotioloissani oli jatkuvaa pelkoa. Pelkoa siitä että kohta tulee turpaan tai jotain ikävää sanotaan.. Mielessäni kuulen yhä Äidin huudon "huoranpenikka,huoranpenikka" ja yhtäjaksoisen ujelluksen jota hän piti. Isäni teippasi kerran äidin suun jeesusteipillä. Nyt se kuulostaa huvitttavalta,mutta silloin,silloin se oli aivan jotain muuta. Muistan myös yöllä kuuluneet huudot "äitiiiii!!!" joiden takia meillä kävi kerran sosiaalityöntekijät. Naapurit luulivat huutajan olevan minä. Tästä tapahtumasta minulla ei ollut muistoa ennenkuin luin siitä päiväkirjasta.
Nyt kun olen vanhempi ja saanut tietää miksi hän käyttäytyi niin kuin käyttäytyi,ei ole helppoa yrittää edes ajatella anteeksiantoa. Ei vielä,eikä varmaan vielä vuosiin.. Ajtuskin oksettaa ja ahdistaa.
Kun ajattelen äitiäni,tunnen sismmässäni jonkinlaista etovaa tunnetta ja kun hän on läsnä samassa huoneessa,en pysty hengittämään. En ymmärrä miksen voi pitää häneen silti etäisyyttä. Ehkä siitä johtuen,ettei hän tiedä minun sairastavan. Ajatus sen kertomisesta ahdistaa minua myös ja terapeuttini mielestä se tieto saattaisi järkyttää häntä enemmän kuin pystyn kuvittelemaan. Vaikka hän on särkenyt minut,en silti tahdo hänelle pahaa...
Olenko minä kiltti? Liian kiltti? Vai onko ajatuksieni pohjalla "käännä toinenkin poski" ajattelua..? En ole itsekään varma enkä saa ajatuksistani kiinni juuri nyt.
Oloni muuttui yhtäkkiä sekavaksi. Lopetan kirjoittamisen nyt. Toivottavasti tämä ei johda mihinkään pahaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti