Turvapaikanhakija...

Uusi ystäväni esitti minulle kysymyksen johon en osannut oikein vastata. "onko sinulla sellaista paikkaa missä koet olevasi turvassa?" Vastasin hänelle jo,mutta jäin pohtimaan asiaa...

Mitä ihmisellä on,jos ei ole paikkaa jossa kokee olonsa turvalliseksi? Kun elämä on yhtä pelkoa ja epävarmuutta seuraavista minuuteista. Kun säpsyy jokaista kuuluvaa ääntä ja on valmis pakenemaan,vaikka hyvin tietää mistä nuo äänet kuuluvat. Ja vaikkei tietäisikään,koskaan tuon äänen kuultuaan ei ole tarvinnut pelätä. Mutta silti pelkää,silti on kauhuissaan..
Mitä ihmiselle jää,jos ei ole toista ihmistä jonka kanssa jakaa kaikkeus? Ilot ja surut,pettymys,viha ja ne monet tunteiden kirjot ja sarjatulet.. Kun yksin nieleskelee kyyneleitään pimeässä ja tietää ettei niiden näyttäminen tee omaa tai sen toisen elämää yhtään sen helpommaksi. Miksi tässä tilanteessa ajattelee aina sitä toistakin? Eikö joskus voisi antaa toisen tuntea negatiivisiä tunteita sen vuoksi,että itsellä olis parempi olla..Edes kerran? Ei,vaan tarvitsee olla se vahva ja selviytyä itse. Se on typerää,sillä se ei johda mihinkään..
Edistyisinköhän minä terapiassa,jos uskaltaisin antaa tunteiden tulla? Jos kerrankin paljastaisin sen pienen ja herkän tytön vahvan panssarin sisältä. Ja taas tulin mielessäni tämän saman kysymyksen ääreen "Mitähän terapeuttini mahtaisi ajatella?"

Voihan.. Olen pahempi kohta kuin eräs ihminen,jolle ulkonäkö tuntuu olevan maailman tärkein asia sillä "mitähän ihmiset ajattelee?"  Hän pyörtyy jos yksikin hius on väärässä asennossa. En enään pyöri moisen roskan kanssa ja muutenkin olen jälleen alkanut karsia kaveripiiriä. Toisaalta se on hyvä,sillä voin keskittyä olennaiseen,toisaalta huono,sillä minulla ei ole enään yhtä montaa syytä lähteä kämpästä pihalle..

Näitä asioita kun pohdin,tunnen pohjatonta surua. Surua siitä,kuinka pinnallisista asioista voi ihmisen henkinen hyvinvointi olla kiinni. Kun toiset ihmiset ja heidän mielipiteensä peittävät alleen sen sisäisen kauneuden tavoittelun,joka on kuitenkin täkeintä.
Olen pyrkinyt vuosia tähän,ja joskus onnistunutkin muutaman kerran. Kun lähden ulos,katson kyllä tarkasti peiliin,mutta harvemmin enään saan "apuaApua!" kohtausta juuri lähdön hetkellä,kun vaatteeni eivät olekaan ns "yleisesti hyväksyttäviä".  Joskus olin niin hysteerinen,että pukeuduin sen mukaan,kenen kanssa olin lähdössä ulos. Edistystä on siisi tapahtunut..

Toinen asia joka on mielessäni on tavara.. Kuka tulee toimeen vähällä nykymaailmassa? Pitää olla läppärit,älypuhelimet ja yms roska jota ilman ei muka voi tulla toimeen. Itselläni on vain välttämätön,jotta henkinen minäni pysyisi kasassa. .Onhan kaiken kivan omistaminen hienoa,mutta sitten on ne tyypit,joilla on pakottava tarve hankkia kokoajan uutta. Menevät sokkona kauppaan ja ostavat sen tyhjäksi.. Ei hitto mitä elämää.. Hukuttavat sisäisen huutonsa tavaraan. Omasta mielestäni jos sisäinen minä on jotain vailla,kannattaa kuunnella tarkasti,sillä se tarve saattaa vielä paljastua. Ottaa aikaa itselleen ja miettii kerrankin syvällisesti.

Kävimme tänään katsomassa elokuvan Gravity.. Ihan hyvä vaikka elokuvateatterin äänimies olikin varmaan lähes kuuro ja luuli että me katsojatkin olemme. Elokuva jälkeen syömään ja kirpputorille käyskentelemään. Löysin hienon paidan jossa on kuvattuna gepardin pää.. 
Olin siis ihmistenilmoilla tänään ja parkkihallista koskikeskukseen astuessani vedin kyllä henkeä. Niin paljon populaaaa!!! Agrh..Ihme kyllä,ahdistus on pysynyt loitolla.

Niin,ja se siitä tipattomasta. Kaikki periaatteellisen ideani kaatuivat kun sipsihylly ja Olut hylly olivat samassa paikassa. En voinut itselleni mitään,vaan kippasin 18 olutta koriin. Koirat lenkille,saunaan ja Naks,bisse auki. Katsotaan tuleeko minulle vielä jotain kirjoitettavaa tänään...