Työt on taas tehty ja uutta keikkaa odotellessa.. Voipi olla nyt hiljaisempaa kun tilalliset ovat pitäneet lomansa. Rahaa pitäisi siis säästää,mutta tehtävä kuulostaa mahdottomalta.
Eilisestä yllättävästä muistosta ja sen tuomista tunnetiloista selvisin "säikähdyksellä" eli työt sujuivat ongelmitta..
Miksi minä olen niin idiootti? Menen ja luen päiväkirjojani juuri silloin kun se auttava käsi (terapeutti) on kaukana... Tyhmää ja ajattelematonta toimintaa. Noh,terapeuttini tuntien, Hänen kommenttinsa asiaan tulee olemaan aika..Miten sen nyt sanoisi.. Laiha? Hän odottaa minulta liikaa.
Eräs henkilö kirjoitti: "se että itkee ei kerro heikkoudesta vaan siitä että on joutunut olemaan vahva liian pitkään" Olen samaa mieltä. Se on niin kummallista että itkeminen on minulle niin vaikeaa vaikka itkeminen on yksi ihmisten perustaidoista. Eilen minäkin vähän kyynelehdin kun ymmärsin taas omaa itseäni hiukan paremmin.
Eilinen muisto tuosta miehestä voi olla yksi avain ratkaisuun.. Sille on näet syy,miksi olen unohtanut tämän tapahtuman. Se on ollut mielelleni liikaa. En joskus malttaisi odottaa sitä kolmea vuotta terapiassa kun haluisin onkun "loppupäätelmän" itsestäni välittöästi. Ja joskus taas en tahdo edes ajatella koko terapiaa tai siihen liittyviä asioita. Kummallista,eikö vain? Rakkaan mielestä tämäkin on vain normaalia suhtautumista kipeisiin asioihin. Luotan siihen että hän tietää,onhan hän itsekin terapeutti.
Tekee mieli lukea taas päiväkirjaa. En kuitenkaan tee niin,sillä en todellakaan voi taata mitä sieltä löytyy. Ja kun metsästän mainintaa äidistäni,ja sellaisia siellä ei ole ehkä siitä syystä että en ole kokenut tarvetta kirjoittaa tarkemmin kuin "mutsi on yks vittupää" tai "tänään se oli super hankala" tyyliin. Ehkä se on vain hyvä asia,että kaikki kamalimmat kohtaukset ovat leikattu tästä filmistä pois ja saan itse metsästää niitä...
Yksi tekstinpätkä on jäänyt mieleeni "nyt menee ylinopeudella päin helvettiä" kirjoittaa 12 vuotias minä. Tarkennusta ei ole ja selitystä yritin hakea edellisistä päiväkirjoista ruveten,mutta sivut täyttyvät vain omasta psykoottisesta harhailustani ja masennuksesta,ahdistuksesta sekä äidistä joka vetää viinaa ja lääkkeitä sekaisin.
Tahtoisin kertoa eräästä tapahtumasta,mutta luulen että ei ole vielä sen aika.. Ehkä minun pitää keskustella terapeuttini kanssa vielä. On vain jäänyt mieleen yksi pahimmista psykoottisista kohtauksista joita lapsuudessani sain. Kuinka lähellä kuolema silloin olikaan....
Mutta nyt! Läppäri kiinni ja lenkille kera koirien. Puhuin eilen erään ystäväni kanssa puhelimessa ja myönsin hänelle että sekoamisen pelko on tullut takaisin. Vakituiset lukijani ovat varmasti huomanneet sen teksteistäni. En tiedämmmilloin,mutta ehkäpä jo pian...
Hyvää päivänjatkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti