Heipähei.. Olen kirjoittanut viimeksi 18.7 jolloin olin osastolla. Useasti,niin useasti olen yrittänyt ottaa ja jatkaa,mutta en vain kyennyt. Heinäkuussa viettämäni elämä tuntuu nyt yli puolivuotta myöhemmin niin kaukaiselta ja suurimman osan olen jo unohtanutkin. Huoh,miten yllättävää.
Kirjoittaminen on siirtynyt täältä minun omiin kansioihin joihin muilla maailman ihmisistä ei ole lupaa katsoa. Nyt on kulunut liikaa aikaa ja on tapahtunut liikaa asioita jotta voisin edes kuvitella pystyväni kirjoittamaan edes osan. Se on vain mahdotonta.. Tunnen suurta surua,mutta toisaalta taas en jaksa enään välittää..
Lyhykäisyydessään se mitä tässä on tapahtunut on ollut toisinaan raskas tie kuljettavaksi. Elämän siivoaminen johti suuriin muutoksiin. Ihmiset joita tunnen ja joiden kanssa haluan pitää yhteyttä ovat muuttuneet ja vähentyneet runsaasti. Jopa sietämättömän paljon. Ainoa asia jonka olen kyennyt ja tahtonutkin pitää on Rakas,joka on kulkenut kanssani yhä.. Meidän elämämme on muuttunut ja suhteemme lujittunut yllättävän nopealla aikataululla. Minä olen ollut ihmeissäni tästä kaikesta.
Kuitenkin olen pysynyt lujana ja tehnyt asioita jotta tämä onnistuisi. En ole antanut periksi missään tilanteissa jotka vielä kesällä olisivat minun mieleni saaneet kaatumaan.
Kaikkien sairauksieni yhteiset oireet ovat ajoittain voimistuneet ja välillä kadonneet näkymättömiin. Kestän niitä vaihtelevasti. "toinen versio minusta" on ottanut puheenvuoroja yhä enemmän ja ajoittain vaikuttanut kaikkeen ajatteluun/tekemiseen. Syyttää,haukkuu ja epäilee. Kovin on negatiivinen asenne..
On kovin hankalaa elää kaksin,mutta yksin. Tekisin kai mitä vaan jos saisin rauhan.
Voisin väittää tämän ajan olleen keskivertoa rankempi ajanjakso elämässäni. Ne päivät kun vietän olutta siemaillen rakkaani kanssa ovat kovin vaihtelevasti onnistuneita. Vaikkei minulla olekaan mitään tavoitteita,tunnen suurta häpeää jos oloni ei olekaan "hyväksyttävä"..
Aloitin kirjoittamaan juttua. Englanniksi,mikä poikkeaa normaalista toiminnastani. Saan hyvää mieltä siitä että olen suhteellisen hyvä jossain ja pystyn keskittymään kun pääni täyttyy kääntämisestä. Sivuja on syntynyt vaihtelevalla tahdilla,mutta lopputulos tulee olemaan terapeuttinen. Tämä teksti on ollut hyödyksi kun terapiassa on ollut katkoja.
Noin viikko sitten tein päätöksen ja lopetin samalla sekä mahdottomalta tuntuvan opiskelun että terapian. Päällimmäinen syy on yllättäen raha,jota ei ole koskaan. Sosiaalitoimiston väki pakottaa minut työttömäksi,jotta saan toimeentulotukea. Sekään ei riitä kuin pari viikkoa jos sitäkään. Isäni on enkeli,hän on auttanut minua. En vain opi milloinkaan sietämään kokoajan kerjuulla ja toisten elättinä olemista.
Mikä meni vikaan? Miksei tämä onnistunut?
Oma asuntoni on irtisanottu ja olenkin sitä yrittänyt tyhjentää. Homma tuntuu mahdottomalta,muta se on pakollista. Aikaa on 12päivää. Muutto tuntui aluksi huonolta idealta,mutta olen ymmärtänyt sen olevan hyväksi minulle. Täällä "metsässä" on mahdollisuus tehdä melkeimpä mitä vain. Loppumattomat lenkkimaastot ja tilaa toteuttaa itseään. Olenkin korjaillut/entisöinyt yhtä armeijan vanhaa aselaatikkoa.
Eläimet ovat yhä seuranani ja voimanlähteenäni. Saku-seeprahiiri tosin lähti kuukausi sitten,mutta hain perjantaina uuden ystävän. Minni-talvikko saapui täydentämään karvaisten kavereiden lukumäärän takaisin kymmeneen. Ikää hänellä on vasta 2kk joten pitkä taival edessäpäin. Toinen seepra,jasu,on kovin kovin raihnainen ja tuskimpa enään kovin pitkään tuossa asustelee.
Muuten olen ihan ok. Ainakin niin kauan kun kukaan ei painosta liikaa. Itkupotkuraivareita on nähty. Lähimuisti on jostain syystä merkittävästi huonontunut ja aivan tavallisetkin asiat katoavat jäljettömiin kovin tiheään tahtiin.. Johtuu dissosiaatiosta tai ei. Asian selvittäminen on pyörinyt mielessä...
Yritän jatkaa kirjoittamista ja olen pahoillani tästä katoamisesta..
