Kävelin tuossa terapeuttini toimistoa kohden eräänä päivänä,kun kuulin takaani äänen. Ensimmäinen reaktio oli tietenkin pelästyminen,sillä kuten olen kertonut,oli minulla vuosia tunne siitä että joku seuraa.. Pysähdyin vapisten kauhusta muka tutkailemaan näyteikkunaa ja odotin että tuon äänen aiheuttaja menisi ohitseni. Tummaihoinen mies käveli ja vilkaisi minuun. Seuraava reaktio oli voimakas varmuus siitä että kohta minut ryöstetään,sillä häntä kohden kävellyt toinen ulkomaalainen mies kääntyi minun kohdallani ja he jatkoivat samaan suuntaan kanssani muutaman askeleen edellä kuin suunnitellusti. Mielessäni juoksi tarina eräästä kaverin kaverista jolle oli käynyt juurikin niin että kaksi ulkomaalaista olivat vieneet hänen tavaransa.. Yritin ajatella järjellä "ehkä he vain tuntevat toisensa ja olivat sopineet tapaamisen juuri tähän" sillä miehet höpisivät jotain,mutta eihän minun tunteeni ja varmuus ryöstöstä hellittänyt. Olin hiestä märkä ja jalkani tutisivat kauhusta jota tunsin. Yhtäkkiä kuitenkin mieleni pyyhkäisi tapahtuneen pois päästäni ja kun vihdoin pääsin terapeuttini luokse,en muistanut koko tapahtumaa..
Toinen vastaava tapaus sattui juuri äsken. Täällä kotona. Jokainen kerta kun luen jotain,minut valtaa hirveä halua alkaa kirjoittamaan. Siispä otin läppärini,avasin sen ja Word-ohjelman,mutta sitten,olin jälleen tunteen vallassa ja tälläkertaa tunne siitä,että rakkaani tuijottaa ja arvostelee kirjoitustani. Tunsin niin voimakasta häpeää että kirjoittamisen alkamisesta ei tullut mitään. Tunne oli niin lamaannuttava,että kaikki järjellä esitetyt vastaväitteet ja ehdotukset kuten "ota se läppäri irti piuhasta ja mene muualle" kaiukuivat tyhjyyteen joka täytti pääni. Nyt,noin vartti tapahtuneen jälkeen,tunnen niin voimakasta ahdistusta että meinaan hukkua sen alle.. Kumpa nyt olisi joku jolle puhua!!!
Viimepäivät ovat olleet muutenkin kovin kovin raskaita. Viikonloppu meni jälleen humalassa,sillä kyllästyin jatkuviin painajaisiin ja ahdistuneisuuteen. Join muistini ja nyt hävettää kun ei tiedä mitä on tapahtunut. Noh,painajaiset palasivat ja viimeyönä käsiteltiin rakkaan sairastumista. Sekin aika tuntuu jo niin kaukaiselta,vaikkei siitä ole kuin kuukausi. Olen jälleen niin kyllästynyt ja turhautunut tähän häiriöiden täyttämään päähäni,että haluaisin vain maan aukeavan ja nielaisevan koko elämäni. Miksei tämä vain voi loppua!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti