Maailmani kauneimman vuorokauden jälkeen istun yksin ja yritän syödä.. Ruoka tökkii ja olo on tyhjä. Kuin sydämmestäni olisi lähtenyt palanen samalla ovenaukaisulla kun Hän lähti. Perjantaihin on pitkä aika,jopa liian pitkä...
Minä antauduin,minä seikkailin ja minä nautin siitä. Pyyhin pelot mielestäni. Minä puhuin ja kerroin ja Hän kuunteli,ymmärsi ja lohdutti.. Tätäkö minä olen aina odottanut? Kolmen vuoden jälkeen voin sanoa että olen saanut tarvitsemani. Peittoni tuoksuu Häneltä,kietoudun siihen ja pyyhin kyyneleen sen kulmaan. Uneksun siitä kuinka hän kosketti minua.. Kaikkialle.. Kuinka sivelin hänen lämmintä vartaloaan ja hengitin Häntä. Sadat suudelmat maistuvat huulillani ja janoan niitä lisää.
"Ollaanko me Me?" kysymys sai minut hämilleni,mutta silloin ymmärsin. En ole enään yksin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti