On taas tunne että pitää kirjoittaa.. Jokin sisälläni huutaa "avaa blogi,avaa jo se blogi" Ja minä tottelen. Noniin,nyt tämä on siis auki,mitä sitten pitäisi tehdä? Mistä kirjoittaa?
2 viikkoa ja kolme päivää ilman lääkkeitä! Kirjoitin lopettamispäivämäärän jopa kalenteriini. Syytä en tiedä,mutta koin sen tärkeäksi. Loppujen lopuksi en tiedä oliko tämä pitoisuuksien alasajo niin "oikein tehty" mutta oloni ei ainakaan ole juurikaan muuttunut... Kai? Kummallista kylläkin,mutta mieleeni ei ole tullut yhtään kauhuskenaariota asian suhteen. En edes ole ajatellut asiaa sen kummemmin.
Lievä ahdistus hiipii tajuntaani pitkästä aikaa. Toisin kuin ennen,oloni ei ole sekava eikä kaoottinen. Tästä on hyvä ponnistaa..Onhan? Ikävöin varmaan vain. On niin vaikea enään tunnistaa yksittäistä tunnetta kun kaikki muutkin jyräävät päälle. Ajatuksissani pyörii se,kun ryyppäsimme ystäväni Petrin kanssa aamu viiteen. Kuvia lisäillessäni facebookkiin,petri hoki "älä nyt heti provosoi" vaikken minä ainakaan täysin niin tehnytkään. Kysyin kyllä rakkaani mielipidettä asiasta ja hän sanoi kaiken olevan ok.. Josko tämä ihminen olisi vapaa mustaukkaisuudesta..? Olen kyllä niin koulutettu asiaan ja kyllästynyt että niskaperseet tulee jos menee liiallisuuksiin. Minä en enään polvistu yhdenkään miehen edessä... Muistan niin elävästi yhä ne kymmenet ellei sadat kerrat kun minun elämääni rajoitettiin.. "älä syö sitä,älä pue tätä" Miksen minä ollut viisas silloin ja paennut? Ja ne kymmenet nyrkiniskut joita olen ottanut vastaan.. Voi helvetti kun minua on piesty enkä ole paennut vaikka tiennyt ettei se lopu milloinkaan.. Typerää!
Kirjoitin "pelkään jokaista miespuolista tällähetkellä" Ja olihan se aivan niin.. Muistan kun emme vielä seurusteelleet uuden rakkauteni kanssa ja pidin jalkojani hänen jalkojensa päällä,olin toisaalta rento,mutta toisaalta pelokas. Tuntui "kohta tapahtuu jotain pahaa" ja kuitenkaan en voinut paeta. Sekainen tunne kun viihtyy ja pelkää yhtäaikaa.. Kumpaa tunnetta uskoa?
Yritin vielä kyllä peruuttaa.. Mutta en onnistunut. Pelottaa vieläkin että jotain tapahtuu ja olen valmis junan alle. Viimeisitä itsemurha-ajatuksistani ei ole kovin pitkä aika enkä minä ole sellainen joka pyörittelee niitä huvikseen.. "vain eläimet estää" rauhoittelin itseäni kun laitoin kenkiä jalkaan. Nyt en enään voisi lähteä pois,sillä en halua Hänelle niin suurta surua.. Voi kun tietäisit mistä sinä minut otit mukaasi!!! Ja ehkä minä kerron,tai tämä kirjoituksien määrä kertoo.
Minä vihaan itseäni,vihaan aivan todella. Ruoskin itseäni omista typeristä ja lapsellisista kuvitelmistani että "kyllä tämä vielä tästä" vaikka loppu oli jo lähellä tai minut tapettaisiin.. Sitten kun annoin periksi ja annoin kaiken toivoni niin tulee Hän ja kertoo että haluaa tyyliin viettää loppuelämänsä kanssani. Huoh,millä senkin saa taottua järkeeni?
Näillä mietteillä jatketaan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti