Yksin kotona..

Minä pieni tyttö täällä, odotan saapuvaa pelastajaa.
Seuranani on vain, pelot ja traumat menneen.
Jotkut kehtaavat ihmetellä, miksi minä niitä murehdin?
Ja heille voin sanoa, eteen ne tulevat kuitenkin..

..Aivan.. Kirjoitukseni ehkä osuu ja uppoaa joihinkin ja sitten on ne,jotka kuvittelevat minun kerjäävän sääliä. Tämä blogi on kuitenkin vain työkaluni terapian ohessa matkalla terveempään minään. Kirjoittaminen on huomattavasti helpompaa kuin puhuminen ja ison D:n takia minun on kirjoitettava kaikki ajatukseni ylös,jotta muistaisin ne myös terapiassa..
Eilen oli terapia. Olin ihan hyvällä tuulella vaikka jännitinkin miten hän reagoi jos reagoi lainkaan. Eipä siinä miehessä tapahtunut muutosta suuntaan eikä toiseen kun luin kirjoituksiani hänelle. Niin rauhallinen ja itsevarma ihminen. Ainoa mitä hän sanoi oli "on se kyllä merkillistä mitä ihmettä sinulle on tapahtunut kun noin täysin mielesi sen peittää?" Ja sitähän tässä selvitellään seuraavat 3 vuotta.. Hän myös mietti sitä aiheuttaako itse terapia minulle huonoja oloja,painajaisia ja kannattaako tämä edes? Vai onko vain parempi unohtaa se kaikki mennyt? Olin vahvasti sitä mieltä että nyt kun on arvet avattu niin avataan ja tutkitaan koko haava.. En voi enään perääntyä.
Kuuntelin eilen musiikkia pitkästä aikaa.. Muuntelin vähän sanoja..

"on olemassa kirja,muutaman kilometrin päästä täältä
Se kertoo pienestä lapsesta,joka syntyi kylmän tähden alla.
Erään kerran se kirja kertoi minusta.."

Päiväkirjat! Nuo ilkeät muistuttajat tuolla punaisessa laatikossa jota kutsun nimellä "mystic box"
Laatikossa on kaikki se, mitä olen joskus ollut. Mystinen menneisyyteni joka tuntuu aivan toisen ihmisen elämältä.. Päiväkirjojen luku on ollut äärimmäisen työlästä niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä. Oli ihanaa kävellä pitkin järvenrantaa vaikka hetkellisesti minua alkoikin pelottaa tuuli.. Jatkoin kuitenkin eteenpäin ja eteenpäin vaikka mielini käskikin minua kääntymään kotiin. Lenkillä ei ehdi murehtia.. Jalat vievät minua ja pääni saa tuulettua. Joskus parhaat ja viisaimmat ajatukseni saan kävellessäni päähäni ja niiden pohdiskelu on terapiaa itsessään.  Olin todella rohkea ja vastustin kerrankin pelkoani. Karistin pois pahan oloni ja taistelin tieni seuraavaan mutkaan ja sitä seuraavaan..

Nyt on nälkä. Yleensä en pysty syömään mitään aamuisin vaan vasta kun olen hiukan kävellyt ja saanut kehoni heräämään. Tästä päivästä tulee hyvä päivä....