Ajatustekasausta näin ennen terapiaa..
Eilen olin sosiaalinen olento ihan omasta vapaasta tahdosta. Ajelin toijalaan tapaamaan ihmistä jota en ole nähnyt tai jonka kanssa en ole ollut vuosiin tekemisissä. Tarkoituksena oli kai jakaa tämä psyykkisen sairauden tuska,sillä hän kuuluu myös tähän kategoriaan "hullut" mutta mitäpä sitten sattuikaan..? Olin hänen luonaan varmaan pari tuntia,ja ymmärsin silloin paljon. Minä olen niin kuvitellut pienessä mielessäni että ongelmani ovat suuria ja rajoittavat merkittävästi jokapäiväisen elämäni elämistä,mutta olin väärässä. Hän veti kunnarin tässä asiassa..
Pitäisiko minun oman toipumiseni tähden ajatella että minun ongelmani ovat minulle suuria eikä niitä voi verrata kenenkään muun ongelmiin? Vai ajatella että "kylläpäs tuolla on pahoja pulmia" ja suhteuttaa omat ongelmani..?
Entäs se loppuilta? Noh, Ajelin enolleni jonka kanssa olen myöskin ollut vain vähän aikaa tekemisissä. Hän on kovan kohtalon kokenut ex-vankilakundi joka yrittää saada vihdoin elämäänsä kaipaamaansa järjestystä.Hänen psyykkeensä pulmat ovat myös merkittäviä.
Onko ajattelumalli "olen nyt tässä, joten voin olla hetkenkin päästä tässä" pahimpina hetkinä oikea? Vai pystyykö sitä sanomaan,sillä eikö jokaisella meistä ole oma tapansa hoitaa omaa pahaa oloaan? Paransimme maailmaa enon kanssa myöhäiseen iltaan,sillä sinne tullessani olin järkyttävän ahdistunut, levoton ja muutenkin huonovointinen. Onneksi tuo olo meni pois.
Tänään on terra.. En oikeastaan tahdo mennä sinne. Jotenkin tuntuu siltä taas ettei siitä ole mitään hyötyä ennen kun pystyn kertomaan ääneen minua päivittäin häiritsevistä asioista. Olen vasta alussa,tiedän,mutta silti tämä halu tietää "mitä sinä ajattelet?" on voimakas. Ongelmaksi muodostuu vain juurikin se etten kykene selittämään asiaa ääneen niinkuin ajattelen. Taas yksi pitkäkestoinen ja päättymätön dissosiaatiohäiriön oire. Eräs lääkäri sanoi: " Potilaalla pitkäaikainen kykenemättömyys muodostaa ajatuksista lauseita" Hmm.. Aivan niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti