Ystäväni Dissosiaatiohäiriö..

Olen palannut takaisin sekasortoiseen minääni.. Mitä ikinä tuo lause sitten tarkoittaakaan? Jotkut ajattelevat tällähetkellä että "miten SINUN elämäsi voi olla sekasortoista?" Ja heille voin vain vastata että kyllä se on.
En osaa selittää sitä,mutta rakas ystäväni ja seuralaiseni Dissosiaatiohäiriö on kaiken takana. Elämäni on varsin hankalaa nykypäivinä.. Saatan dissosioitua lähes mistä tahansa ja milloin tahansa vaihtelevalla voimakkuudella. Tänä aamuna kahvinkeitto oli lähes mahdoton tehtävä. Näinä päivinä koodi on lähes sama.
Dissosioidun(unohdan täysin miten kahvia keitetään)--> Ahdistun --> otan ketipinorin--> nukun/rauhoitun --> yritän uudelleen.  Tämän jälkeen oloni on yleensä sekainen enkä saa hetkeen ajatuksistani kiinni. Kuulostaa varmaan uusista lukijoistani kummalliselta, mutta tätä se on. Jatkuvasti.. Joskus yritän muistella olenko käyttänyt koiran lenkillä vai en? Ja tätä muistellessani totuus uppoutuu kymmeniin ajatuksiin jotka jyräävät läpi tahtoni ja olemattoman kykyni keskittyä. Sitten taas ahdistaa kun en tiedä vastausta elämäni tärkeimpään kysymykseen ja siihen olenko minä kykeneväinen huolehtimaan olennoista joita asunnossamme on..? Totuushan on se, että jos minulla ei olisi huolehdittavana eläimiä,olisin kuollut tai pakkohoidossa. Ajoittain eläimistä huolehtiminen on vain tajuttoman vaikeaa.

Ja se lääke.. On varsin hakalaa yrittää muistaa ottaa päivittäinen pilleri josta ei tunnu olevan taas mitään hyötyä. Pelkotilani ovat pahentuneet ja tunne siitä että minua seurataan on ollut takaraivossa muutaman kerran. Terapeuttini mielestä tämä kaikki johtuu olemattomasta itsetunnostani jonka rakentaminen yksin on mahdotonta. Onhan minulla ystävä ja muutama tuttu joiden kanssa olla olemassa,mutta silti tunnen itseni jatkuvasti rumaksi,lihavaksi olennoksi jolla ei ole oikeutta asuttaa maata. Terapeuttini kysyi kysymyksen joka sai minut pysähtymään. "Miksi seppo on sinun kanssasi?" Hmm,vaikeaa.. En tiedä enkä uskalla kysyä. Siitä seuraisi pitkä ja piinallinen keskustelu jota en kestä. Hän vain rakastaa minua ja tahtoo sisimmässään auttaa vaikkei sitä myönnäkään. Tai, näin ainakin toivon..

Terapeuttini mielestä voisi auttaa kiukustuminen ajatuksille jotka piinaavat minua. Mieleni on luonut nyt käytöstavan siihen hetkeen kun iso D ottaa ohjat ja yleisin seuraamus on ahdistuminen. Ehtisinkö minä huomaamaan sen lähestyvän? Ennen kun kaikki on taas pielessä..? Kiukku on ainoa tunne jonka peittelyn minä osaan parhaiten. Nieleskelen ja unohdan asian joka suututtaa. Töissä tämä on välttämätöntä, ja kotona siitä seuraa vain riita. Rakas ei ymmärrä.. Ja se tekee minut yksinäiseksi.