Sano se ääneen..

Luin erään henkilön blogia ja se herätti paljon paljon ajatuksia. Hän on saanut kirjoitettua juuri sen mitä minä olen miettinyt ja nyt mieleni on hämillään..
Mitä minä olen ellen ole "hullu"? En tiedä. Peruskysymyshän on se että milloin minusta on tullut se? Okei,olenhan minä ollut sairas jo syntymästäni ja sitä edeltävän ajan,sillä lääkkeet,viina ja tupakka pitivät äitiäni otteessaan myös raskausaikana. Minä synnyin napanuora kahdesti kaulani ympärillä lähes hengettömänä tähän julmaan maailmaan. En tiedä olenko kiitollinen kätilölle joka sai minut hengittämään. Toisaalta kyllä,sillä minun maailmani ja elämäni on muokannut ihmisten elämiä ja olen elävä todiste siitä kuinka lähes kaikesta voi selvitä.
Minulla todettiin jonkinasteinen kehityshäiriö joka on varjostanut elämääni lähinnä ajatuksen tasolla. Okei,onhan minulla oppimisvaikeuksia,paineensietokykyni on ollut lähes olematon ennen kun olen oppinut sietämään ja motorinen puoleni on vajaa sillä jotkin aivan tavallliset liikkeet tuottavat minulle vaikeuksia.. En esimerkiksi erota oikeaa vasemmasta useinkaan. ja kengännauhat jäävät solmimatta yhä.
Jo pienenä, kun ymmärsin olevani erilainen kieltäydyin kouluissa tehtävistä jotka vaativat loogista päättelykykyä. Tiesin etten pystyisi..

Lapsuuteni on minulle yhä pimennossa. Ensimmäiset päiväkirjat kuitenkin valoittavat elämääni ja lukeminen on ollut raskasta. Sivu toisensa jälkeen saan auki sitä 7 vuotiaan järkyttävää jokapäiväista maailmaa jossa rauha ja järjestys ovat vain kuvitelmaa.. Kirjoituksissani toistuu luulo että tämä on normaalia,että kaikilla muillakin lapsilla on samanlaiset olosuhteet. Voi,kun pieni maisu olisi silloin jo ymmärtänyt..

Näiden sanojen kirjoittaminen on vaikeaa. Punainen lanka tahtoo leikkiä piilosta ja mieleni tahtoo purkaa ajatuksia. Kysymys numero kaksi on "olenko minä sairastuttanut itseni?"Niin.. Olenko omilla valinnoillani saanut tuhoa aikaan?  Alkukantaisilla ihmisillä oli jo pakene tai taistele-asenne. Se on myös minulla voimakas. Pienenä tahdoin vain paeta ja nyt olen epävarmana kahden vaihtoehdon välissä. Tuntuu niin turhauttavalta miettiä omaa menneisyyttään ja sitä miksi minä olen mikä minä olen? Mitä minä olisin jos en olisi minä? Ikuisuuskysymyksiä ja ahdistavia ajatuksia.. Minusta tuntuu että olisin voinut saavuttaa elämässäni jotain muutakin kuin tämän mitä olen. Olen tietysti vielä nuori ja kunhan saan tämän pienen pääkoppani kuntoon niin voin yrittää uudelleen tavoitella hiljaisia haaveita.
Kolmas kysymys on "miltä minä vaikutan?" Siis  muiden ihmisten silmin.. Eräs ystäväni sanoi "sinulla on vain oma tapa elää elämää" Mitä tuo tarkoittaa? Minä elän niinkuin elän ja elämääni vaikuttavat vielä niin monet asiat etten voi edes haaveilla toisenlaisesta elämästä. Pitäisi päästä ensin eroon oireista jotka vaikeuttavat päivittäistä olemassaoloa. Pelkotilat,muistihäiriöt,luulot.. Ja huono itsetunto. Siinä onkin paranemista ja uskon että terapia on yksi keino osittaiseen parantumiseen. Suurin työ on kuitenkin tehtävä itse..

Ja voi sitä työn määrää. Kuvittelen mieleni usein kaatopaikaksi jonka alla on hyvää maata. Vai,onko se jätteen määrä saastuttanut senkin? Pilannut mahdollisuuden uuteen kasvuun? Kuka tietää. Minä olen se koditon joka etsii jotain sen kaiken moskan keskeltä. Tietä parempaan elämään.