Niin,näinä päivinä on taas joutunut hokemaan "maisu rauhoitu" itselleen kun mieli alkaa pettää ja heittämään mitä kummallisimpia ajatuksia ja olotiloja. Hiljaa hulluksi tuleminen luo eksistentiaalista tuskaa joka siirtyy ensin uniin ja sitten käytökseen. Viimeyönä olen taas runsaassa raukeuden vaikutuksessa avautunut ja kertonut asioita joita ei ehkö olisi kannattanut. "pitääks mun järjestää sut johonkin lepäileen" No ei,minä en ole tullut hulluksi,vielä. Vielä olen hillinnyt ja hallinnut itseni. Tänään on ollut vuorossa apaattisuus ja masennus. Ei kiinnostanut sitten yhtään olla olemassa. Kuitenkin sain itseni raahattua lenkille ystäväni kanssa ja hetkeksi kaikki ongelmat olivat poissa. Nyt kun taas yksin olen,tupakka huulessa ja tietokoneen ruutu edessä,ahdistus palaa. Se on niin jäänyt tämän asunnon henkeen.. Kumpa voisinkin rentoutus edes kerran vielä. Olla vain,vailla murheita. Tuskin se on mahdolllista. Se tuli viimeyönä selväksi.. Toisaalta ymmärrän hänen mielipiteensä ja hyväksyn perustelut sille miksei hän voi autaa minua,mutta toisaalta taas olen pettynyt. Odotin niin..
Olen varma että tämä piinallinen tilanne ratkeaisi kun saisin puhuttua jonkun "ammatti-ihmisen" kanssa. Vaikka tiedän että todennäköisesti valehtelisin ja jättäisin koko paletin avaamatta jolloin tämäkin olisi turhaa.. Surullista tietää olevansa epäkunnossa,mutta näin ne asiat vain ovat..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti