Kerran kyllä,toisen ei.. Ja ikävää..

Niinpä.. Se tunne kun kerran onnistuu ja toisen kerran epäonnistuu. Turhauttaa kun olisin halunnut piirtää jälleen,mutta kuva ei vain synny sellaisena kuin sen mielessäni näen. Ryyppäsin taas kaksi päivää ja kotiin päästyäni nukuin 13h unet. Nyt on kuin uudestisyntynyt olo,ja siitä varmaankin johtuu myös tuo osaamattomuus. Siis henkisestä lapseta,ei unista. Onnistuin eilen lähes täydellisesä piirroksessa. Dobermannihan siinä aiheena oli kun kuvasta piirsin.. Yöllä uneksin taas koirista ja hevosista. Teen dobermannia kanavatyönä ja yritin pyydystää hevosta kanavatyöpohjasta valmistetulla riimulla. Jaloissa pyöri koira jonka tarkempaa rotua en muista. Ei ollut dobberi kuitenkaan. On kurjaa taas tämä muistamattomuus. Mieleni suojelee minua traumaattisilta muistoilta ja olen unohtanut tärkeitä vuosia elämässäni. Juuri niitä mistä terapiassa keskustellaan ja joiden muistoja minun pitäisi käsitellä. Vaan eipä ole mitään muistikuvaa.. Surullista on se etten muista edes koirani kuolinvuotta. Sekin tarvitsi tarkistaa Facebookista. Siitä tulee nyt 2 vuotta kesäkuussa :-(  Ja voi sitä ikävää.. Tuskin koskaan lakkaan itkemästä niille muistoille eläinlääkärin lattialla,kun tunsin viimeisen sydämenlyönnin kädessäni ja kuulin viimeisen henkäyksen. Kiki,mikset voisi olla vielä täällä..? Ja nyt kun pätkiksellä on niveltulehdus,olen hukassa ajatuksieni kanssa. Mitä sitten jos silläkin on nivelrikko jalassaan? Joudun jälleen huolehtimaan jalkasairaasta koirasta..Ja odottamaan sitä hetkeä milloin sen elämän on päätyttävä tuskien vuoksi. Kestääkö jo muutenkin heiveröisellä pohjalla oleva psyykkeeni? Maalailen täällä piruja seinille,mutta kun pelottaa..