Kai tämäkin on pohdittava julkisesti.. Meinaan se että en koskaan ole yksin. Fyysinen maailma on tyhjä,asunto on tyhjä(ja kissa) mutta sohvalla istuu ystäviäni,ulkona minua seurataan. Olen jatkuvasti silmatikkuna enkä ole edes ymmärtänyt näiden vuosien aikana kuinka kummallista tuo on. Ja kaikkein pahinta siinä on se,ettei se ole minusta mitenkään negatiivinen asia. Olen niin tottunut mielekuvitusystäviini. Asiasta ei tiedä kuin yksi ja ainoa paras ystäväni ja mieheni. Hänkään ei tiedä koko totuutta.
Tämä johtuu varmasti siitä että olin lapsuuteni niin hyljätty ja yksinäinen erilaisuuteni vuoksi. Kukaan ei halunnut menettää kasvojaan maailmassa jossa ulkonäkö ja vaatteet/ajatukset ja raha ovat asiat joiden mukaan ihmisyys mitataan. Minulla ei näitä ole ollut silloin ja sain jäädä pois ihmisten maailmasta.
Vuosien mittään kun olen pohtinut tätä,olen tullut siihen lopputulokseen että sen ajan nuoriso ei voinut sietää minun erilaisuuttani koska heillä ei ollut siitä kokemusta. Juorut ja huhut sekä yleinen mielipide sai minut näyttämään hirviöltä jonka lähelle ei kukaan saanut/pystynyt tulemaan. Tämä johti siihen,että masennuin. Kova perhe-elämäni vielä lisäksi skitsofreenikon äidin ja aina töissä olevan isän kanssa auttoi asiaa. Ainoa muutos tapahtui kun yhä ainoa paras ystäväni käänsi teinipelleille selkänsä ja tarttui minua kädestä. Olimme paljon yhdessä janyt olemme tunteneet lähes 10 vuotta eikä parempaa ihmistä elämässäni ole.. Minulla ei ole ollut koskaan aikuista joka osaisi kertoa että on olemassa apua silloin kun sitä tarvitsee. Sossutantat ja lastensuojelu kuulivat minusta vasta kun oli aivan liian myöhäistä. Kun olin jo aseistanut itseni kaikkea vastaan. Minusta on aina ajateltu "se nyt on vaan sellainen" eikä kukaan huomannut hiljaa kuihtuvaa minua. Toisaalta taas,valmistauduin kovaan vastahyökkäykseen ja siihen että menee hermot.
Se tapahtui kun olin neljännellä luokalla ja hyökkäsin äärimmäisen aggressiivisesti kaikkea elävää vastaan. Seuraus --> siirto väkivaltaisten luokalle. Seuraus --> tilanne paheni kun jokainen päiväni oli sekä henkistä että fyysistä kärsimystä ja taistelua.
Mielikuvitusystäväni olivat ainoa tukeni ja turvani yksinäisyyden, pakkoliikkeiden,masennuksen ja perhehelvetin keskellä. Viralliset tahot eivät puuttuneet asioihin... Olen 22 vuotias nainen eivätkä ne ole jättäneet minua vieläkään. Tuskin selviäisin päivittäisestä elämästäni ilman heitä. He ovat niitä ihmisiä joiden katoaminen fyysisestä elämästä on ollut minulle liikaa. Seuraava askel hulluuteen on nähdä heidän verkkokalvoillani. Nyt tiedän mielessäni tismalleen miltä he näyttävät. Miten pukeutuvat ja mitä tekevät meillä. Minua ei pelota,he ovat ystäviäni.
Niinä päivinä kun tapaan todellisia ihmisiä enemmän,olen saanut jättää henkiystävät pois. Silloin on muutenkin helpompi hengittää,paitsi eilen kun koko päivä oli jatkuvaa ahdistusta ja illan keikka pakkahuoneella meni pieleen. En viihtynyt omassa kehossani ja oluen nauttiminen ei ollut sopivaa lääkityksen takia. Oli kuitenkin pakko kokeilla.
Unilääke ketipinor jäi nyt pois haittavaikutusten vuoksi (ripuli,huimaus) ja viimeyön nukuin levollisesti Melatoniinin ja oluen voimin. Nyt on niin levännyt olo eikä koira ole täällä vielä moneen tuntiin. Mies hakee sen hoidosta kun tulee töistä. Kuinka surullisen unen näinkään viimeyönä ensimmäisen koiraniu kuolemasta. Eetu eli 13,5 vuotiaaksi kunne s ysöpä ja kasvain jalassa väsyttivät pojan. Elämäni vaikein päivä. Mikään muu ei ole ollut yhtä kamalaa. Ei edes rakkaan Kiki-dobberin kuolema.. Nyt tuli kyyneleet silmiin..
Nyt ei enään jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti