En ole vieläkään ymmärtänyt sairastumistani. Koska se on tapahtunut? Miksi kukaan on päästänyt sen tapahtumaan? Miten ole voinut selvitä siitä kaikesta elossa? Pitäisikö minun olla edes elossa?
Debressiohoitaja ei tahdo enään tavata minua. Taas joudun uudelle ihmiselle. Hylkäämiskokemus oli tunnetasolla lievä,sillä hillitsin itseni Toivottavasti hänkin näki kuinka surullinen ja pettynyt olin. Olin kyllä ahdistunut hänen kanssaan,sillä hän tuijottaa ja arvioi käyttäytymistäni. En saanut minkäänlaista perustelua miksi hän lopettaa. "meillä on sellainen kriteeri ettei voi olla kahdessa hoitosuhteessa yhtäaikaa" ei riitä. Eikö hän kokenut pystyvänsä auttamaan minua? Olenko minä vaikea tapaus? Toivon että saan akuutti psyk polin ihmisen omahoitajakseni. Hän ymmärtää miltä minusta tuntuu. Mielessäni oli vihaa,ja surua yhtä paljon,enkä osannut päättää kumman tunteen valitsisin. Suru kun on pysynyt poissa jo hyvän aikaa päiväjärjestyksestäni. En usko että voin pitkään aikaan ymmärtää ettei suru ole heikkous. Ettei tunteiden näyttäminen ole halveksuttava asia. Ettei aina tarvitse pärjätä..
Ahdistuin iltapäivällä ilman mitään senhetkistä syytä. Ehkä se oli oire kaupungilla kulkemisesta ja debressiohoitajan jättämisestä. Pumppu reistaili,otin propralin ja se auttoi. Olin ottanut tänään jo silloin 3 lääkettä. Onneksi Esipral jää pois laskuista. Vielä pitäisi ottaa unilääke,jotta saisin levättyä. Toisaalta huomenna ei ole menoa,joten voisin yrittää nukkua ilman..
3 viikkoa selvinpäin. Miten tämän kaiken keskellä kestän sen? Haluaisin vetää pääni täyteen ja miettiä tätä asiaa humalassa. Ei ennen kun lääke on saatu tasattua 7,5mg/pv. Annosta nostetaan 24 päivä joten siitä noin 2 viikkoa pitää vielä selvistellä.. En jaksa,olen varma siitä. Ompas minullakin taas positiivinen asenne tähän. Auttaa varmaan perkeleesti. Kenelle voisin soittaa ja kertoa tästä kaikesta. Tuntuu ettei ole sellaista ihmistä joka oikeasti olisi kiinnostunut.. Voi olla että olen väärässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti