Huomenta,tai päivää oikeastaan.. Istun lntiaaniasennossa sohvalla ja kuuntelen Anti-Flag bändiä. Tulee mieleeni ne kymmenet kerrat kun olen ollut irokeesi pystyssä niititetty nahkarotsi päällä jossain keikoilla ja puistotapahtumissa. Elämäni ennen 18 vuoden ikää oli muutaman vuoden pelkkää punkkia ja räminää. Anti-flag sopii tähän aamuun fiilisten vuoksi jotka yrittävät jyrätä minut jälleen.. Minä en suostu alistumaan tänään. Tänään pitää olla hyvä päivä. Eilinen meni hiukan mönkään,kun siskoni ja hänen rakkaansa tulivat meille ensisuunnitelman mukaan yöksi, mutta lähtivätkin kahden jälkeen yöllä omaan kotiinsa.. Petyin hieman,sillä odotin pitkää yötä heidän kanssaan ja juhlimista aamuun asti.. Noh,oma koti kullan kallis vai mitä? Taisin odottaa enemmän sitä että täällä olisi joku minun kanssani sillä rakkaani on aamuvuorossa ja tulee vasta kahdelta kotiin. Ohhoh,kello onkin jo yksi. Ei siis mitään hätää. Kuvittelin ajan olevan jotain aivan muuta.. Ulkona sataa :-( mutta ehdimme pätkän kanssa käymään lenkillä ennen sadetta.. En näe mitään syytä masentua tai ahdistua tänään. Tavallinen flegmaattinen päivä siis tulossa ellen avaa päiväkirjojani. Tiedän ettei se kannata..Mutta!!!
Maanantaina on terapia,haluaisin ottaa päiväkirjani mukaan sinne. Jos hän on jo aikaisemmin sanonut että minulla on erityisen vaikea trauma joka vaatii 3 vuotta terapiaa niin mikähän on kommentti kun kerron mitä todella olen ajatellut ja suunnitellut kymmeniä sivuja päivästä toiseen..? Tahdon jostain syystä kiirehtiä elämäni tutkimisen kanssa vaikka se onkin haitallista tai oikeastaan vaarallista. Pelkään kerääväni jälleen ne ajatukset päähäni ja siitä se riemu ratkeaa. En nimittäin ole niin varma toimiiko itsesuojeluvaistoni täydellisesti ja suojaako se minua omilta ajatuksiltani ja haluilta joita saatan kerätä päähäni ulkomaailmasta. Tarkoitan nimittäin sitä että pystyn..hmm..vaikea kertoa.. Noh,onko asia siis niin että kaikki tunteeni ja yllättävät mieliteot (niin hyvät kuin huonot) tulevat ulkomaailmasta eivätkä siitä mitä minä todella ajattelen? Suuri kysymys on se,että onko minussa todella kaksi erilaista minää (depersonalisaatio) vai tuntuuko minusta vain siltä kun haen itseäni ja todellista minääni. Äh,liikaa mietittävää taas..
Olen ollut menneisyydessäni erityisen hyvä kirjoittamaan runoja ja mietelmiä. Nykyään kun teen laulun tai runon,mietin sen sisältöä liikaa ja sitä kaikkea miltä se kuulostaa vaikken ikimaailmassa voisi julkaista mitään. Hassua.. Hassua on myös se,että vaikka abilify annokseni on nostettu,olen edelleen flegmaattisuudesta huolimatta kovin pelokas ja kuvittelen asioita joita ei todellisuudessa voi tapahtua. Minusta esimerkiksi tuntuu että ympärilläni on karhuja.. Siis mitä??? Karhuja lentävänniemessä? Ei jumalauta..... Mutta tämä tunne vain riivaa minua ja olen kauhuissani jos lenkillä puskassa rapisee. Aiva kuin karhu olisi ainoa elävä joka sieltä pusikosta voisi rynnätä kimppuuni. Karhunpelkoni on aivan selittämättömän voimakas. Miksi juuri karhu? Olenko joskus muistamattani nähnyt sellaisen? Dissosiaatiohäiriö voisi peittää sellaisen muistijäljen niinkin hyvin,mutta tuskin. Vai johtuuko tämä siitä että ollessani alle kouluikäinen isäni pelotteli meitä karhuilla.. ?
Asiaa ei helpota sekään että olen nähnyt todella voimakkaita unia karhuista ja uskon että ne toteutuvat,sillä unillani on taipumus käydä toteen jossain vaiheessa elämääni. Aivan kuten kerroin niistä kahdesta miehestä meidän pihassa kun tulin humalassa kotiin.. Unennäkemisen ja toteutumisen välillä oli vain muutama viikko ja minua pelottaa,jos karhu-uneni toteutuu, on aika tuntematon. Huomenna vai ensivuonna? Hävettää tunnustaa ja kertoa näinkin henkilökohtaisilta tuntuvia asioita joita en ole jakanut kenekään kanssa vielä.. Mutta uskon että saan terapiassa paremmin selitettyä asioitani jos olen pohtinut niitä ja kirjoittanut ne muistiin. Voin tosin olla väärässäkin.
Nyt aamupalaa,ennekö nkirjoitus venyy liian pitkäksi ja hyvä päiväni on tuhottu..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti