Kuinka musiikki saakin ihmiset tuntemaan jotain? Aivan käsittämättömiä tunnetiloja nousee esiin ja muistoja niiden mukana tuomaan oman lisänsä fiiliksiin. Autoillessani en yleensä kuuntele musiikkia juuri tästä syystä,sillä kuten tunnettua,olen herkkä tuntemaan ja arvaamaton sen suhteen. Itkupotkukohtaus ratissa ei käsittääkseni ole toivottavaa..? Ajaessa tunteet pidetään kurissa ja sitten taas "saa" olla ailahteleva. Vapaus? ei,ei ole.. Linkin park Castle of glass biisi on juuri nyt aiheuttanu tarpeen kirjoittaa.
Tunnen itseni jälleen pettyneeksi ja potkituksi ilman syytä.. Ehkä joku muu tunne yrittää päästä läpi sekoittumalla pettymykseen minun harhailevassa päässäni. Olen juonut tänään litran kahvia joka sekään ei ole hyväksi. Näin yllättäen tulleelle vapaapäivälle ei oikein keksi täyttöä joten kävin armonkalliolla äidin luona. Kerrankin oli mukavaa. Pelasimme korttia ja puhuimme kaikesta kevyestä. Kävin myös tapaamassa nopeasti yhtä kaveriani. Tai oikeastaan hänet voi luokitella melkein jo ystäväksi. Erittäin pitkäaikainen kaveri/ystävä. Ystävyydelle on omat rajansa jotka ovat minulla täydellisen tarkat ja ehdottomat.Minulla on tasan yksi ystävä.. Kirsi <3
On niin pirun tunteellinen olo että tarvitsee kai tarttua kitaraan ja yrittää keksiä biisi. Psykologikin pyysi tuomaan sanoituksia näytille. Julkaisukelpoisia biisejä ei ole kuin muutama.. Laulan autoillessani myös paljon,mutta ne laulut aina unohtuvat ellen saa kirjoitettua ylös määränpäässä tai tallennettua puhelimen äänimuistioon matkalla. Ärsyttää jokainen kerta kun huomaan unohtavani jotain. Minua siis ärsyttää jatkuvasti ja vähän väliä. Ärsyttävää on myös se,että sain tietää syyn tähän kaikkeen vasta nyt. Enhän pohtinutkaan tätä kuin vaivaiset 13 vuotta saamatta mitään hyvää syytä aikaisesi. Unohdin sitten tunteellisuudessani tänään juuri mainitsemani parhaan ystävän joka odotti kyytiä paikasta A paikkaan B. Kuinkahan monta kertaa hän vielä katsoo läpi sormien? Koska unohdan jotain TODELLA tärkeää kuten keittolevyn päälle lähtiessäni tunteiden vallassa ulos? Tämä kirjoitus kyllä voi johtaa tarkastuspakkoon jokainen kerta ennen uloslähtöä joka taas johtaa hulluuteen.
Käytännön esimerkkejä elämästä :
Yksi kaunis työaamu meinasin revetä pelihousuistani ja huitaista jopa koiraa(seuraa jatkuvasti perässä) kun työhousut olivat kadonneet yön aikana. Olin jättänyt työvaatteet pinoon eteiseen ja kaikki muu löytyi siitä paitsi toppahousut. Oli olevinaan kiire ja kaikki kesken(kahvi) ja etsinnästä huolimatta en nähnyt niitä missään. Kuten yleensäkin etsiessäni jotain mystisesti kadonnutta ajattelin "tää ei voi olla enään todellista" ja siitä seurasi turhautuminen kiertäessäni samaa kehää asunnossa etsien ja etsien. Toisien housujen valitseminen oli siinä hetkessä mahdoton ajatus,mutta pakkotilanteen edessä ja turhautuneena ankaran vitutuksen alaisena vetäisin ensimmäiset vastaantulleet jalkaani ja lähdin töihin.
Eräänä toisena aamuna etsin kahvikuppia joka oli siirretty sen tavanomaiselta paikalta tiskipöydältä. Etsin ja etsin kunnes taas sama tunnesarja turhautuminen,ärsyyntyminen/vitutus. Kun pysähdyin,rauhotin itseni ja lopetin etsimisen,kahvikuppi ilmestyi nakökenttääni siltä samaiselta tiskipöydältä jossa se ei hetkeä aikaisemnmin mukamas ollut.. Oletteko kuulleet sanontaa"silmittömänä/sokeana raivosta" Muokkaan sitä raivoa sanaan vitutus. Kuvaa paremmin.
Onko liioiteltua edelleen sanoa että toisinaan pelkään itseäni? Jos meinaan satuttaa minulle maailman tärkeintä otusta,onko tilanteeni vakavasti otettavissa? Tahtoisin psykoterapiaan nopealla aikataululla vaikka en tiedä auttaako se mitään..? Olen jälleen ymmärtänyt olevani siinä pisteessä etten hallitse tunteitani juuri ollenkaan. Töissä se on pakollista enkä siellä menetä hermoani kovin herkästi sillä useimmiten huutaminen ei auta mitään. Eräskin lehmä pudotti lypsykoneen kahdesti vaikka komensin sitä kuuluvasti ja toisen kerran jälkeen kun olin naama punaisena tulossa kohti ja teki mieli räjähtää sain ajatukseni radalle "ei se mitään auta" ja laitoin tyynen rauhallisen näköisesti(totuus on toisenlainen) koneen takaisin kiinni ja seisoin lehmän vieressä koko loppulypsyn.. Perkele,että kehtasikin. Varsin hyvin tietävät ettei konetta potkita..
Mitä vielä? Ei kai mitään.. Jatkuu seuraavassa jaksossa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti