Biisi..
"En tahtoisi olla enään hetkeäkään tässä,onko pakko jos ei jaksa?
kun siellä mihin olen lähtemässä,ei onni mitään maksa.
On kulkuni käynyt liian raskahaksi,en enään tätä kestä
kiitos kaikesta,ja olen pahoillani,mutta mun täytyy mennä.."
Tavallani olen luovuttanu,kun taas vaivun suruun. Kohta kaikki tunteet tarvitsee taas peittää sillä siskoni kihlattunsa kanssa on tulossa saunomaan. Olin vanhemmilla käymässä,oli raskas reissu. Ensiviikosta tiedän sen verran että en tule kestämään. 60 tuntia töitä luvassa jonka tiedän olevan minulle liikaa. Silti menen ja teen vaikka pelkoni osastolle joutumisesta ehkä käy toteen.
Vihaan valehtelua,mutten voinut myöntää äidille että olen menossa psykologille sillä tuhannet lisäkysymykset aiheesta "miten tähän on päädytty" olisivat liian vaikeita vastata saattamatta hänen mieltään ahdinkoon. Kerrankin kun hän oli suhteellisen tasapainossa oman olonsa kanssa,vaikka hätänapit (rauhoittavat) olivatkin pöydän kulmalla valmiina jos , vahingossa tai ei, tunteet pääsisivät yllättämään. Hän kärsii pakkoneuroosista jossa on tarkistettava tuhanteen kertaan ettei mikään hellan levy/kahvinkeitin ole jäänyt päälle vaikkei niitä olisi käytettty päiväkausiin. Menen huomenna psykologin jälkeen hakemaan hänet ulos asunnosta.
Kummallista tässä kuviossa on se että pystyn elämän tavallaan kaksoiselämää jossa hänen silmissään olen "tavallinen ja terve" lapsi,mutta todellisuudessa olen surullinen ja sairas ihminen jonka viimeisen viikon aikana on ollut äärimmäisen vaikeaa elää. Ja minähän en antaudu kuolemalle,ellei se tule itse hakemaan. Jonain päivänä se on pimeä tie ja sopiva mutka jonka kohdalla en jaksa enään kääntää rattia tarpeeksi väistääkseni rekkaa..Pam,se on siinä.. Ja kaikki vain uupumuksen vuoksi.
Pelottavia ajatuksia ja painotus asialle,etten minä oikeasti tahdo kuolla. Olen juri sitä ihmistyyppiä jotka ottavat purkillisen lääkettä ja soittavat itselleen apua. En uskaltaisi jäädä odottamaan kuolemaa..
Ompa taas synkkää. Sorry..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti