Ja taas kerran..

Oloni on jälleen varsin epämukava. Nämä päivät Siljan poismenon jälkeen ovat olleet liiankin viinanhuuruisia enkä ole saanut mitään muuta kuin tuhoa,tuhoa ja tuhoa aikaan. Parisuhteeni on vaakalaudalla,ystävyyssuhteet kärsivät kovasti,paitsi parhaimman ystäväni kanssa olen seikkaillut pitkin poikin kaupunkia..Hänestäkin olen löytänyt niin valtavasti uusia puolia jotka ovat pysyneet piilossa yli 10 vuotta,enkä osaa suhtautua enää..
 Viimepäivät olen viettänyt krapulassa kotona makoillen ja kaupungilla bailaten enkä voi sanoa että tunne  itseni nyt millään tavalla hyväksi. Konkurssi iskee,sillä halpoja nuo reissuni eivät ole olleet ja jopa isä soittaa(harvinaisuus) ja kyselee milloin minusta kuulee jotain..? Tunnen silloin hylänneeni koko muun maailman..
Toinen ongelma on lääkitys. Abilify 7mg pitäisi ottaa päivittäin,mutta sairaanhoitaja mieheni sanoi että niinä päivinä kun tiedän lähteväni juomaan,pitää jättää lääke ottamatta. Olen totellut häntä karmivin seurauksin. Ensimmäisenä  hirveä jatkuva nälkä, Voisin syödä koko maailman.Tämä johtuu lääkepitoisuuden laskusta ja noususta elimistössäni. Ainoa hetki kun en narskuta hampaitani,on silloin kun syön..
  Toisena voimakkaammaat ahdistus/pelkokohtaukset sekä harhaluulot. Tänä aamuna heräsin ja olin jälleen varma että minua tarkkaillaan. Tämä luulo meni lääkityksen mukana lähestulkoon pois. Tai oikeastaan vain sisätiloissa olen pystynyt olemaan rauhassa enkä ole nykyisessä asunnossa etsinyt valvontakameroita. Ulkona ollessa ja varsinkin keskustassa,olen harhani kourissa ja etsin vaihtoehtoisia reittejä(paitsi humalassa) joilla ei kulje niin montaa ihmistä joita pitää paeta.. Kummallistahan tästä tekee se,että ymmärrän täysin miten typerää käytökseni on,ja yritänkin jatkuvasti taistella sitä vastaan epäonnistuen jokainen kerta.
 Joskus olen niin uupunut,etten enään jaksa vaan annan psyykkeeni vetää minua kuin pässiä narussa.

Tuntuu siltä että olen antanut itseni pois. Hallintakeskusksessa ei ole "omaa väkeä" vaan joku vieraampi voima tekee siellä temppujaan. Se toinen persoona jota minä vihaan yli kaiken. Kummallista on se,ettei minulla epäillä olevan skitsofreniaa vaikka olen myöntänyt eläväni kaksoiselämää tavallaan,että minussa on se toinen persoona joka aiheuttaa suurimman osan elämäni ongelmista ja tekee minut hulluksi. Sairaita,siis todella sairaita ajatuksia tulvii toisinaan päähäni enkä saa sitä virtaa loppumaan. Silloin on pakko valehdella,teeskennellä ja yrittää vain hymyillä kauniisti ulospäin.. Vaikeaa.. Tuntuu taas siltä että olisi hyvä päästä hetkeksi pois tästä maailmasta jossa tarvitsee peitellä käytöstään ja hillitä&hallita olemustaan. Ajatus sairaalasta ja luvasta olla 3 viikkoa hullu tuntuu minusta lomalta havajilla. En tietenkään kehtaa kertoa ajatuksistani kenellekään. Kukaan kun ei tiedä totuutta minun elämästäni. Häpeän niin paljon jostain käsittämättömästä syystä kertoa pakkoliikkeistä ja kaikesta muusta. Silloin kun tapaan psykologini,unohdan kaiken tärkeän josta minun pitää puua. Mistä tahdon puhua. Hänen silmiensä alla jähmetyn ja pääni tyhjenee. Heti kun astun huoneesta ulos,kaikki tulvii takaisin mieleeni ja käynnin hyöty on täysi nolla. Miten hän voisi hoitaa minua jos hän ei tiedä puoliakaan ongelmistani..?

Laitan tähän vielä kuvan,joka tuli minua yllättäen vastaan.. Siinä se on,silmieni edessä.